Mitäs Euroopalle käykään?

Alexander Stubb vaati männäviikolla enemmän valtaa AAA-Euromaille. Tätähän nyt on sitten kritisoitu, mm. demokratianvastaisena.

Harold Meyer Washington Postissa:The growing tension between capitalism and democracy eli entä jos kapitalismi ja demokratia toimiikin toisiaan vastaan?

Lest you think I exaggerate, consider the interview that Alex Stubb, the minister of Europe for Finland’s right-wing government, gave to the Financial Times last weekend. The six euro-zone nations with AAA credit ratings, said Stubb, should have greater say in Europe’s economic affairs than the other 11 euro members. The political rights of Southern and Eastern Europe would be subordinated, essentially, to those of Germany and Scandinavia — or to credit rating agencies, which are threatening to downgrade France (thereby reducing the number of decision-making euro nations from six to five).

What Stubb is proposing, and what the markets are doing, is, in essence, extending to the realm of once-equally-sovereign nations the one-dollar-one-vote principle that our Supreme Court enshrined in its Citizens United decision last year. The requirement that one must own property to vote — abolished in this nation in the early 1800s by the Jacksonian Democrats — has been resurrected by powerful financial institutions and their political allies. To the nations of the European currency union, the “property” they need to secure their right to vote is a proper credit rating.

Yet this all seems very strange. The idea that there’s a conflict between our economic and political systems is hard to accept, and not just in the United States. In Europe, too, it has been assumed that democracy and capitalism (at least, European social capitalism) go together. That’s largely because both systems thrived in apparent harmony for the three decades that followed World War II. Profits rose even as wages increased and social benefits expanded. But what if that 30-year peace was the exception to the more common state of conflict between markets and the people?

Stubbin ja ylipäänsä euronfiksaajien päättömiä lausahduksia ruotii myös Antti Ronkainen US-blogissaan: Eurolle Darwin-palkinto:

Alexander Stubb linjasi (17.11.) Euroopan rahaliiton olevan darwinistinen järjestelmä. Stubbin iltasadussa AAA-luottoluokituksen maat ovat Euroopan kansojen kermaa, jonka evolutionistisen järjestyksen erehtymättömät luottoluokittajat määräävät. Stubb kaipaa komissioon budjettitsaaria, jonka mandaatilla korkeaotsaiset, sinisilmäiset ja vaaleatukkaiset AAA-maat voisivat bismarckilaisesti ruoskia oikeaa eurooppalaisuutta alikehittyneisiin maihin:

“Ideaalimaailmassa kaikista euromaista tulisi kolmen A:n maita.”

Ainoa ongelma on, että piiskattiinpa Euroopan kehitysmaita kuinka hartaasti tahansa, kaikista EU-maista ei koskaan voi kehittyä yhtä aikaa nietzscheläisiä kolmen A:n yli-ihmisiä.

Yli-ihmisyytensä (kilpailukykynsä) säilyttääkseen Euroopan valtiot ovat heittäytyneet viime vuosikymmeninä verokilpailuun alemmista yritysveroista, työnantajamaksuista ja rikkaita suosivista verohelpotuksista. Tämä on johtanut valtiontulojen huomattavaan vähenemiseen, mihin on jouduttu vastaamaan myös velkaantumalla. Näiden toimenpiteiden taloutta edistävä vaikutus on jäänyt kyseenalaiseksi, mutta ainakin pääoma on saanut temmeltää vapaasti.

Kriisin alettua tämä evolutionistinen eloonjäämiskamppailu markkinoiden armoilla on viety äärimmilleen. Kriisistä on syytetty Euroopan kehitysmaiden liian suuria julkisia menoja ja ylivelkaantumista. Kriisistä päästään, kunhan tuhlailu minimoidaan ja velkaantuminen käännetään laskuun. Päämäärä on läpeensä oikeistolainen: sosiaaliturvaa heikennetään, palkkoja poljetaan, työuria pidennetään, palveluita yksityistetään, kansojen varallisuudet pakkohuutokaupataan sekä koulutusta, tutkimusta, terveydenhuoltoa ja eläkkeitä karsitaan.

Nämä ovat kaikki toimenpiteitä, joilla yksittäinen kansakunta periaatteessa voi säilyttää luottoluokituksensa.

Eurokonsensus rinnastaa kuitenkin virheellisesti kotitalouden ja julkisen velan hoidon. Ensinnäkin poliitikot ovat unohtaneet, että juuri julkiset investoinnit koulutukseen, tutkimukseen, terveydenhuoltoon ja infrastruktuuriin edistävät talouskasvua. Kuten olemme jo aiemmin todenneet, eurokonsensuksen ratkaisu on yhtä järkevä kuin erottaa perheen äiti menojen vähentämiseksi: tulot vähenevät menojakin enemmän ja velkaantumiskierre ainoastaan jatkuu.

[--]Koska rahaliiton eloonjäämismahdollisuudet nykyisen konsensuksen luotsaamana ovat kuitenkin erityisen vähäiset, ehdotamme Darwin-palkintoa jaettavaksi tänä vuonna poikkeuksellisesti eurolle ja sen poliittiselle eliitille. Darwin-palkinto jaetaan vuosittain henkilölle, joka on tappanut itsensä erityisen typerällä tavalla (tai vahingossa steriloinut itsensä) ja tehnyt ihmiskunnalle palveluksen poistaessaan geeninsä elämän kiertokulusta ja parantanut näin ihmiskunnan pitemmän tähtäimen eloonjäämismahdollisuuksia.

Mitäs tähän voisi enää lisätä?

Sori rakas blogiseni..

...mutta olen aika kiireinen ollut, keep on waitin.. Olipas muuten mystisen saksalaishenkinen lause, ts. toka verbi lopussa:D

(Kuva tuolta.)

Mässyt mössöille? Eikun massit massoille!

Vasemmistonuorten perustulokampanja alkaa näemmä 24.11. eli huomenna: Massit massoille!
Sarjakuvakannari myöskin persu..hups eikun perustulon puolesta löytyy tuolta: Sarjiskannanotto

Hoiva-alan pienipalkkaisuuden (ts. kutsumuksellisuuden) historiaa

Mikä erottaa naisvaltaisen hoiva-alan työntekijän ja monen miesvaltaisen alan työntekijän? Vastakkain tietysti ovat valtion/kunnan talous ja yrityksen talous, mutta myös retoriikka: "hoiva-ala on kutsumusammatti, josta ei tarvitse maksaa kunnolla". Klassista ylentämällä alentamista; arvostetaan toki kovasti, mutta se arvostus joka ei kukkarossa tunnu ei ole työn kohdalla tyhjää parempi. Tällä on pitkät perinteet, toteaa historiantutkija Johanna Antola HS:n jutussa:

Hoiva-alan huonot palkat ovat tuttu ilmiö jo 1900-luvun alun köyhäintaloista, toteaa tutkija Johanna Annola Tampereen yliopistosta. Annolan mukaan kehno palkkaus oli kytköksissä alan naisvaltaisuuteen. Köyhäintaloihin alettiin palkata johtajiksi lähes yksinomaan naisia, koska hoivaa ja kasvatusta pidettiin naisten erikoisosaamisena ja kutsumuksena. Aikalaisten käsitysten mukaan kutsumustyöstä ei tarvinnut maksaa kovin hyvin.

Tampereen yliopiston sivujen väitöstiedotteen mukaan Antolan väitöskirjassa esitetään, että:

Köyhäintalon toiminnan onnistumisesta oli vastuussa laitoksen johtaja. Tutkimuksessa tarkasteltiin köyhäintalon johtajan ammatin rakentumista ja ammatissa toimineita henkilöitä. Tulokset osoittavat, että köyhäinhoidon ylimmät virkamiehet sitoivat johtajuuden yhteiskuntaluokkaan ja sukupuoleen niin, että johtajan toimesta muodostui 1900-luvun alkuun mennessä keskiluokkainen naisammatti. Köyhäintalon johtaja oli siis yleensä köyhäintalon johtajatar.

Ammatin naisvaltaistumisen taustalla vaikutti sivistyneistön ja muodostuvan keskiluokan näkemys, jonka mukaan kasvatus ja hoiva olivat naisten erityisosaamisen aluetta, naiskansalaisen tärkein tehtävä. Tutkimuksessa osoitettiin, että luodakseen köyhäintaloille mahdollisimman hyvät toimintaedellytykset köyhäinhoidon ylimmät virkamiehet sulkivat vähitellen miehet kokonaan pois köyhäintalon johtajan ammatista. Tämä tapahtui rajaamalla kelpoisuusehtoja, valintamenettelyä ja johtajien koulutusta.

Väitöskirjassa kiinnitettiin huomiota siihen, että sukupuolella oli vaikutusta johtajan ammatin palkkakehitykseen. Koska johtajan toimi miellettiin naisten kutsumustyöksi, jolla oli myös uskonnollisia ulottuvuuksia, siitä ei aikalaisten käsityksen mukaan tarvinnut maksaa kovin suurta palkkaa. Tässä suhteessa johtajattaret rinnastuvat kansakoulunopettajiin ja sairaanhoitajiin – ja ehkä myös 2010-luvun virkanaisiin, jotka työskentelevät naisvaltaisilla aloilla hoivan ja kasvatuksen parissa, edelleen huonosti palkattuina.

Paljon ei ole kehitys kehittynyt, näin sanoaksemme...

Harawayn cyborgien konkretia

Luinpas sitten (tenttiin) Donna Harawayn Cyborgi-manifestin, ja olin oikeasti todella vaikuttunut. (Olen siis aikaisemmin lukenut HarawaySTA, eli siis kommentaaria, koska onhan H aika pakollinen kun puhutaan feministisestä biologian/teknologian filosofiasta.) Usein, tai ainakin joskus, huomaa itse alkutekstin olevan huomattavasti mielenkiintoisempi kuin siitä tehdyt tulkinnat tai esittelyt. (Joskus taas toisin päin.) Ehkä se, mikä on jäänyt ainakin itselle välittymättä Harawayta käsittelevistä teksteistä, on se vahva taloudellis-sosiaalinen lataus (ehkä jonkinlaiseksi sosialismiksi kutsuttaessa ei mene aivan metsään) minkä itse koin yhtenä mielenkiintoisimmista puolista manifestissa: horinat pelkästään kyborgeista ja naisen/luonnon alisteisuudesta on omiaan tullakseen otetuiksi nimenomaan vain ja ainoastaan käsitteellisellä tasolla. (Yhtään vähättelemättä käsitteellistä tasoa sanon tämän, tai väittämättä sitä "irralliseksi"/pinta-rakenteeksi. Kuitenkaan pelkkiin representaatioihin ja kuvastoihin yms. keskittyminen harvoinkaan toimii (rakentavana) kritiikkinä.)

Kaiken lisäksi Cyborgi-manifesti on ilmestynyt vuonna 1985, eli siis yli 25 vuotta sitten, mutta täysin toimivaa kamaa edelleen, eli kovaa ja valaisevaa kritiikkiä koko nykyistä maailmanjärjestystä, teknistieteellistaloudellista verkostoa ja kontrollia kohtaan. Opiskelu avartaa juu. Se mikä esimerkiksi on edelleen todella ajankohtaista ja tulee aina vain ajankohtaisemmalta, on modernin miehisyyden rakentuminen palkkatyön kautta, ja kun monien töiden arvostus vähenee ja niiden tekijyys ei vaadi osaamista (puhutaan työn feminisoitumisesta, kuka tahansa osaa ton tehdä!) plus toisaalta työttömyys kolkuttelee yhä useamman ovella, niin mitäs sitten? Miten ristiriita ratkaistaan? Minne laitetaan ongelmainen mies, jolla ei ole enää "omaa" paikkaansa? Vai pitäiskö oikeasti monen muun asian muuttua?

Jos et ole tutustunut, niin löytyy tuolta (enkuksi): Donna Haraway, "A Cyborg Manifesto: Science, Technology, and Socialist-Feminism in the Late Twentieth Century." (Stanford.edu-sivut.) Eikä ole edes pitkä.

Greg Graffin muistuttaa: evoluutio = anarkia

Aamulehden puheenaihe-osiossa on välillä asiaakin, nimittäin Toni Ahvenaisen juttu punkkari-tieteilijä Greg Graffinin näkemyksistä koskien evoluutio vs. uskonto-henkistä keskustelua. Itse en ole kovin kiinnostunut tästä vastakkainasettelusta, ja tietty asia on paljon enemmän pinnalla Yhdysvalloissa kreationistien takia, mutta itseäni häiritsee juurikin evoluution kuvaaminen päämäärä-suuntautuvana sekä saman mallin ulottaminen kulttuurin alueelle, ja tätä Graffin kirjassaan on kritisoinut:

Suomessa on viime aikoina käyty ahkerasti keskustelua evoluution ja uskonnon suhteesta, mutta keskustelu on jämähtänyt paikoilleen. Like-kustantamon tänä vuonna suomeksi julkaisema Anarkia = evoluutio tuo keskusteluun uuden näkökulman, sillä se pyrkii tietoisesti pois keskustelua vaivaavasta vastakkainasettelusta. Kirjan tekee mielenkiintoiseksi myös se, että sen kirjoittaja Greg Graffin on ammatiltaan paitsi evoluutiobiologi, myös maailmalla suositun punk-bändin Bad Religionin laulaja.

[--]Graffinin mukaan evoluutioteorian todellinen älyllinen, emotionaalinen ja moraalinen haaste on hyväksyä elämän perimmäinen anarkia ja tarkoituksettomuus. Evoluutio ei tarjoa perustaa dogmaattisille opeille ja se vetää maton kaikkien niiden maailmankuvien alta, jotka ovat nähneet elämän historiassa suurempia tarkoituksia – näin käy myös ateistien hellimälle ajatukselle ihmiskunnan ”kehityksestä” uskonnottomaan tulevaisuuteen.

[--]Tieteen näkökulmasta tähän on syynä evoluutioteorian epäonnistunut popularisointi. Evoluutio on asetettu vastakkain uskonnon kanssa ikään kuin ne olisivat vertailukelpoisia keskenään. Tämä saa sen näyttämään henkilökohtaista vakausta vaativalta maailmanselitykseltä ja heikentää viime kädessä suuren yleisön käsitystä tieteestä. Evoluutioteorian käyttöala sijaitsee tulevaisuudessakin pääasiassa sen biologisessa kontekstissa, joka liittyy lajien muunteluun ja yksilönkehitykseen, ei yhteiskunnassa tai kulttuurissa.

Näinpä. Tietyillä tahoilla on havaittavissa pyrkimyksiä muodostaa evoluutioteoriasta jonkinlaista kokonaisratkaisua, teoriaa kaikesta. Vaikka teoria kuin teoria kuinka on aina välttämättä yksinkertaistus todellisuudesta, niin maailman monimuotoisuutta ja satunnaisuutta (tai anarkiaa, kuten Graffin muotoilee) ei oikein onnistu yhteen sellaiseen survomaan, vaikka kuinka huutaisi että sosiaalitieteet ja luonnontieteet pitää saada yhdistettyä (ts. edeltävä muokattua jälkimmäisen mukaan) tai että evoluutiopsykologia on ainoa ihmisen toimintaa tieteellisesti selittävä näkökulma. Voisiko tätä tendenssiä kuvata jonain kaipuuna yhtenäistieteeseen, joka näyttää olevan aina vain kauempana?

Laura Gustafssonin "Huorasatu" Finlandia-ehdokkaana!

Juuri eilen sain ko. kirjan loppuun, ja mielessä kävi, että oliskohan HS:n esikoiskirja-ehdokkuuden lisäksi Finlandia-ehdokkuus mahdollinen, ja TADAA: Finlandia-ehdokkuus naisten juhlaa.

Kuusi naiskirjailijaa on ehdolla vuoden 2011 kirjallisuuden Finlandia-palkinnon saajaksi. Miehet loistavat poissaolollaan. Ensi kertaa ehdokkaina ovat konkarit Laila Hirvisaari ja Rosa Liksom. Mukana on myös jo kerran Finlandia-palkinnon voittanut Kristina Carlson, Eeva-Kaarina Aronen kolmannella teoksellaan sekä kaksi esikoiskirjailijaa, Laura Gustafsson ja Jenni Linturi.

Silmiinpistävää ehdokasvalinnassa on miesten kirjoittamien teosten puuttuminen, kuten esimerkiksi bestseller-teoksen Layla kirjoittanut Jari Tervo sekä Mielensäpahoittajalla suuren yleisön suosikiksi noussut Tuomas Kyrö. Valintalautakunnan puheenjohtaja Hannu Marttila viitannee suosikkien poissaoloon puheessaan Finlandia-palkintoehdokkaiden julkistamistilaisuudessa tänään Helsingissä:

- Olen sienimetsässä oppinut, että usein kannattaa nöyrästi kurkistaa ruohomättään alle, eikä räikein lakki ole välttämättä paras.

Marttila päätti puheensa toteamalla, että on aika unohtaa vanha fraasi, että on kirjallisuutta ja naiskirjallisuutta.

Näinpä; onhan se ihme jos samat (supermyyvät ja naamaansa joka paikassa esittelevät) tyypit olisi pakko joka ikisen julkaisemansa kirjan kanssa olla ehdolla; kyllä suomessa on muutakin kirjallisuutta, vaikka sitä ei aina kirjakauppojen myydyimmät-listaa katsoessa uskoisikaan. Ja siis vaikkei F-palkinto ole mikään maailman suurin kirjallinen tunnustus, se takaa kuitenkin näkyvyyttä ja sitä kautta myyntiä, mikä on supertärkeätä kirjailijoiden hengissäpysymiseksi, as we all know...

Ja toinen juttu mikä kovasti lämmittää mieltä tässä on se, että Gustafssonin teoksenhan on julkaissut pienehkö Into-kustannus, joka on keskittynyt pamflettien julkaisuun: taitaa olla Huorasatu ensimmäisten sen julkaisemien kaunokirjojen joukossa. Hahaa WSOY ja muut isot: näin se vaan tuppaa olemaan, että perinteisemmät kustantamot on paljon varovaisempia julkaisemisen suhteen, eikä halua ottaa taloudellisia riskejä yms, joten kokeellisimmat ja erikoisimmat kirjat alkaa genressä kuin genressä tulla niiden ulkopuolelta.

Laura Gustafssonin Huorasatu (Into) on tekijänsä esikoisromaani ja ilmestynyt aikaisemmin jo näytelmänä. Gustafsson kirjoittaa antiikin myytit uusiksi. Hän kirjoittaa hurjalla palolla niin naisen esihistoriasta kuin täydellisestä maailmastakin.

Huorasatu todellakin on hauska ja kriittinen, ja kummallinen todella oudoilla tavoilla. Ja välillä yökättävä: suolenpätkät lentää -tyylinen splatter kohtaa feministisen manifestin tai pikemminkin ekofeministisen, sillä eläimiä ei unohdeta; tuotantoeläimet saavat kostonsa. Unohdettu ei myöskään ole kolmatta maailmaa, eikä matalapalkka-alojen nöyryytettyjä työntekijöitä eikä seksityöläisiä. Voi siis olla yhtä aikaa yhteiskuntakritiikkiä ja hauskaa ja yleistajuista. Gustafssonin käsikirjoittaja-tausta paistaa läpi nimenomaan dialogin toimivuudessa ja tapahtumien vyörymisenä: varsinaista kirjallista taiturointia ei ole, mutta se ei tällaisessa teoksessa ole puute (tietysti sellasesta kovasti diggailen, muttamutta: kaikkea ei voi saada.)

Muutama linkki-poiminta: viherpesua & sekoomus-teeveetä?

Vihreäkin kapitalismi ja kuluttaminen on sitä itseään, eikä yksilölliset teot ole perimmäinen ratkaisu ympäristö-ongelmiin:
Green lifestyle choices won’t solve the climate problem (grist.org)

Jutta Urpilainen ja velkakriisi, eli haastis uusimmassa Voimassa (by: Antti Ronkainen):
Luottamus hyvä, kontrolli parempi!

Esimerkki Brasiliasta, eli miksi ei pidä keskittyä poistamaan vain yhtä syrjinnän muotoa:
Rasismi ja sukupuolisyrjintä ovat yhteen kietoutunut ongelma (unwomen.fi)

Kilpailun ja menestymisen toinen (pimeämpi) puoli on heikoimman lenkin eliminointi (kärjistämistä tietty, mutta onhan se niin, ettei solidaarisuus ole muodikasta):
IL: Politiikan tutkija: Tosi-tv nosti kokoomuksen

Suvaitsevaisuus on ei-suvaitsevaisuutta, mutta mitä on tämä mystinen "äärihumanismi"? Saku Timonen bloggaa yhdestä netti-keskustelun ilmiöstä:
Äärihumanismia ja suvaitsevaisuutta

Tiedonjaollinen tulevaisuus

Suomen kuvalehden juttu Hän-henkilökuvassa Teemu Arina: Pelkkä tieto ei ole enää valtaa - tiedon jakaminen on kertoo nuoresta it-yrittäjästä. Hän kuvaa uudenlaista tekemisen (tutkimisen?) tapaa:

”Jos sä teet läpinäkyväksi muille, mitä tutkit ja miten, joku voi huomauttaa sua epäkohdasta tai virheestä ennen kuin teet sen. Tutkimus voi olla nopeaa, kun muut voivat osallistua siihen ilman raskasta julkaisuprosessia.”

”Tää maailma on ketterä ja interatiivinen. Tutkimus on prosessi. Se jäljittelee Wikipedian kaltaista editoriaalista prosessia, jossa hyväksytään se, että ei ole yhtä totuutta, vaan totuus on sen hetken paras kollektiivi ymmärrys asiasta.”

Kun Arina kirjoittaa artikkelin, hän linkittää sen Twitteriin.

Kun hän pitää luennon, hän siirtää esityksen Slideshare-sivuille.

Jos tilaisuus videoidaan, tallenne löytyy Googlesta.

Kaikki on saatavissa ja kommentoitavissa.

Pelkkä tieto ei ole enää valtaa, Arina sanoo. Tiedon jakaminen on.

En halua kuulostaa käävältä tai hehkuttaa institutionaalisen tiedon paremmuutta, mutta nopeuden ja reaaliaikaisuuden näkeminen kyseenalaistamattomana etuna tai lisäarvona on aina tällasia juttuja lukiessa hämmentänyt mua. Ehkei monenkaan tieteen kohdalla ole voi missään vaiheessa olla noin. Tai interaktiivisuuden ja vuorovaikutteisuuden varaukseton ulottaminen joka asiaan: pitäiskö saada vaikka miettiä rauhassa ja yksin joskus? Mutta tämä vaan tästä, eip muuta.

Paitsi tietysti että tossa mainittu jakaminen on tietysti pinnalla myös wikileaks ja muissa vuoto-jutuissa kuten anonyymouseilla ja piratismissa yms.. Kysymys kuuluukin, kuka saa jakaa ja mitä? Ja millä jakamisella on mitään seurauksia, etuja tai järkeä.

Mitä Anonymous-hakkerit on ja mitä ei. (Lyhyesti.)

(Huom. allekirjoittaneella ei henk. koht. kokemusta minkään koulukunnan haktivisteista, mutta googlaus-taitoa kyllä.)

Pelottava internet-meemeilijä naamarin takana vaiko vain halloween-pukeutuja? You can never know.

Perussuomalainen it-asiantuntija paheksuu Us-blogissaan Anonymous-hakkeriryhmää ja kutsuu heitä "äärivasemmistolaisiksi". Mukaan soppaan hän vetää vielä Vasemmistonuoret, kun eihän sitä turhaan kannata argumentoida mitenkään järjellisesti, ja US-blogeissa mikä tahansa vassarivastaisuus saa paljon kaikupohjaan. Anarkistit (ylipäätään tai tässä ko. tapauksessa) ei ole sama asia kuin vasemmistolaiset, vaikka anarkistien/haktivistien agendoista jotkin kuinka risteisivätkin vasemmistolaisten tavoitteiden kanssa. Ne keinot, keinot...(Ja suurena erona pyrkimyksissä tietysti yleisemmin anarkistiseen toimintaan liittyvä valtiovastaisuus, joka on kovin vaikeasti istutettavissa minkäänlaiseen vasemmistolaiseen maailmankuvaan.)

Anonymousiin tutustumisen voi aloittaa vaikka tämän HS:n uutisen kautta: Netin naamiomiesten ohjelma on sekava. Kyse ei ole mistään ideologian avulla organisoidusta ryhmästä, vaan internet-ilmiöstä (kaikkihan menee nykyään tän statuksen alle:D), jonka kautta kuka tahansa (tarpeeksi tietoteknistä kompetenssia omaava) voi toteuttaa anarkistisen tuhon kylvämistä verkossa. Siis: tavoite voi olla miltei mikä tahansa, jonka joku haluaa toteuttaa Anonymous-statuksen alla. Tämänkään takia on hyvin turhaa vedota Anonymousiin ryhmänä/tiettynä tahona, ja yrittää saada aikaan jonkinlaista katumusreaktiota tai vaikutusta aikaiseksi. (Suomenkielinen wiki-artikkeli Anonymousista on lyhyehkö mutta asiallinen: Anonymous-liike.)

Haluaisin muuten tietää mitä nämä äärivasemmistolaiset ovat, joita tietyiltä tahoilta postuloidaan aina kun yritetään keskustella äärioikeistolaisten aiheuttamasta uhasta. Tyypillistä hämäys-yritystä: "joojoo jotain äärioikeistoa on, mutta katsokaa tonne ja tonne, joka paikka täynnä äärivassareita! ne vasta kauheita on, niistä pitää huolestua!!" (Tässä kielenkäytössä "äärivasemmistolainen"-termi saa luvan markkeerata mitä tahansa ei-äärioikeistolaista riehujaa.)

70-lukukrapulasta heräilijät

Suomettuminen, taistolaiset, stalinistit, ja vielä kerran suomettuminen ja taistolaiset. Näitä tuntojahan on purettu viime vuosikymmenenä aika reippaasti, ja tahti on pikkuisen jopa laantunut. Mutta nettifoorumeilla 70-luvun möröt on edelleen voimissaan: milloin nykyisinkin yliopistojen proffat on kaikki entisiä taistolaisia, ja milloin taistolais-hirviöt pitää hallussaan tiedotusvälineitä. Eipä tästä sen enempää, paitsi että aihe on (tavallista enemmän) pinnalla mm. Ylen esittämän Teiniliitto-dokkarin tiimoilta ja toisekseen Ylioppilaslehdessä oli pätevä kolumni aiheesta: Stalinisti jo syntymättömänä. Joskus Usein sitä miettii, että millaisten lasien läpi pitää maailmaa katsella, jotta kaikki näyttää vasemmistomafian hallitsemalta. Kröhöm jäänyt huomaamatta 80-luvun alkupuolelta jatkunut uusliberalistinen kehitys kröhöm..Nojoo..

Kysehän ei ole siitä, ettei 70-lukua tms saisi ruotia, vaan ongelma on siinä, jos ja kun menneitä vuosikymmeniä pyritään käyttämään aseena tehdessä päivänpolitiikkaa tyylillä "taistolaiset oli silloin perseestä ja väärässä, ja tästä teen päätelmä että asia X on väärin." (Onhan muutama vuosi sitten heitetty uusstalinismi-termiä esiin. Olin jo tämän keissin unohtanut, no wikipedia sentään muistuttaa.) Helposti Kekkosen liki-yksinvaltiutta muistellaan huomattavasti positiivisemmassa hengessä ja paljon vähemmän ongelmallisena kuin nuorisoaktiiveja, vaikka oikeasti voi kysyä, että kuka siellä vallankahvassa oikeasti oli.. Aika kultaa muistot ja Urkkia nostalgisoidaan loistavana strategina, charmikkaana naissankarina ja maan isänä, kansanvallan kaventuminen who cares?

Toinen tiiviisti asiaan liittyvä ongelmallisuus on se, miten 70-luvun "ylipolitisoituneisuutta" kauhistellaan, ja tällä hokemalla on ainakin jotain tekemistä sen kanssa, että politiikka on pakko pitää täydellisesti pois kouluista, jopa yliopistoista, mikä on jotenkin järjetöntä skitsoilua: pitääkö aikuisia ihmisiä suojella pahalta politiikalta? Kuka suojelisi vaikka kaupalliselta mainostulvalta, jota karkuun yliopistollakaan ei mihinkään pääse? Kaikissa universtaissa ei sentään Oulun yliopiston tapaan ole rahoittajayritysten mukaan nimettyjä luentosaleja, mutta kaikkea muuta kyllä. Tämähän ei sitten ole ongelma, ei, vaan täysin neutraalia ja normaalia. Ja sitten päästään ihmettelemään miksi nuoret ei äänestä, kun ensiksi heitä varjellaan vainoharhaisesti kuvittelemaan että politiikka on pahaa ja likaista (eikä esim. yhteisten asioiden hoitoa.)

Mitä tämä mystinen taistolaisuus sitten oli ja mitä se teki? Hallitsiko se suomea ja hallitseeko se edelleen? Aloita vaikka noista:
Vesa Oittinen: Mitä taistolaiset oikeasti ajattelivat? Sosialismi.netissä
Aviisi 11/2004: Ihana mörkö kummittelee taas.

Ylioppilaskuntavaalit ohi ja hienosti!

Eli koko maan tilanne on seuraava: Edustajistovaalien tulos liukui hiukan vasemmalle, äänestysprosentti nousi, kuten SYL:n uutinen kertoo. Itse asiassa taitaa olla vielä hieman parempi vasemmalta katsottuna, sillä toi statistiikka on tehty ennen kuin tarkastuslaskenta toi Tampereen yliopiston Vihreä Vasemmisto sai vielä yhden paikan lisää (ei siis kahta vaan kolme lisäpaikkaa!) ja edelleen isoin edustajistoryhmä! Tamyn sivuilla: Viva ja Luuppi Puolue Tamyn edustajistovaalien suurimmat nousijat. Tampesterin universtaan äänestysprossa sen sijaan ei yltänyt keskimääräiselle tasolle, pöööh. Eikä noussut, vaan laski, joten eipä sillä...