Harold Meyer Washington Postissa:The growing tension between capitalism and democracy eli entä jos kapitalismi ja demokratia toimiikin toisiaan vastaan?
Lest you think I exaggerate, consider the interview that Alex Stubb, the minister of Europe for Finland’s right-wing government, gave to the Financial Times last weekend. The six euro-zone nations with AAA credit ratings, said Stubb, should have greater say in Europe’s economic affairs than the other 11 euro members. The political rights of Southern and Eastern Europe would be subordinated, essentially, to those of Germany and Scandinavia — or to credit rating agencies, which are threatening to downgrade France (thereby reducing the number of decision-making euro nations from six to five).
What Stubb is proposing, and what the markets are doing, is, in essence, extending to the realm of once-equally-sovereign nations the one-dollar-one-vote principle that our Supreme Court enshrined in its Citizens United decision last year. The requirement that one must own property to vote — abolished in this nation in the early 1800s by the Jacksonian Democrats — has been resurrected by powerful financial institutions and their political allies. To the nations of the European currency union, the “property” they need to secure their right to vote is a proper credit rating.
Yet this all seems very strange. The idea that there’s a conflict between our economic and political systems is hard to accept, and not just in the United States. In Europe, too, it has been assumed that democracy and capitalism (at least, European social capitalism) go together. That’s largely because both systems thrived in apparent harmony for the three decades that followed World War II. Profits rose even as wages increased and social benefits expanded. But what if that 30-year peace was the exception to the more common state of conflict between markets and the people?
Stubbin ja ylipäänsä euronfiksaajien päättömiä lausahduksia ruotii myös Antti Ronkainen US-blogissaan: Eurolle Darwin-palkinto:
Alexander Stubb linjasi (17.11.) Euroopan rahaliiton olevan darwinistinen järjestelmä. Stubbin iltasadussa AAA-luottoluokituksen maat ovat Euroopan kansojen kermaa, jonka evolutionistisen järjestyksen erehtymättömät luottoluokittajat määräävät. Stubb kaipaa komissioon budjettitsaaria, jonka mandaatilla korkeaotsaiset, sinisilmäiset ja vaaleatukkaiset AAA-maat voisivat bismarckilaisesti ruoskia oikeaa eurooppalaisuutta alikehittyneisiin maihin:
“Ideaalimaailmassa kaikista euromaista tulisi kolmen A:n maita.”
Ainoa ongelma on, että piiskattiinpa Euroopan kehitysmaita kuinka hartaasti tahansa, kaikista EU-maista ei koskaan voi kehittyä yhtä aikaa nietzscheläisiä kolmen A:n yli-ihmisiä.
Yli-ihmisyytensä (kilpailukykynsä) säilyttääkseen Euroopan valtiot ovat heittäytyneet viime vuosikymmeninä verokilpailuun alemmista yritysveroista, työnantajamaksuista ja rikkaita suosivista verohelpotuksista. Tämä on johtanut valtiontulojen huomattavaan vähenemiseen, mihin on jouduttu vastaamaan myös velkaantumalla. Näiden toimenpiteiden taloutta edistävä vaikutus on jäänyt kyseenalaiseksi, mutta ainakin pääoma on saanut temmeltää vapaasti.
Kriisin alettua tämä evolutionistinen eloonjäämiskamppailu markkinoiden armoilla on viety äärimmilleen. Kriisistä on syytetty Euroopan kehitysmaiden liian suuria julkisia menoja ja ylivelkaantumista. Kriisistä päästään, kunhan tuhlailu minimoidaan ja velkaantuminen käännetään laskuun. Päämäärä on läpeensä oikeistolainen: sosiaaliturvaa heikennetään, palkkoja poljetaan, työuria pidennetään, palveluita yksityistetään, kansojen varallisuudet pakkohuutokaupataan sekä koulutusta, tutkimusta, terveydenhuoltoa ja eläkkeitä karsitaan.
Nämä ovat kaikki toimenpiteitä, joilla yksittäinen kansakunta periaatteessa voi säilyttää luottoluokituksensa.
Eurokonsensus rinnastaa kuitenkin virheellisesti kotitalouden ja julkisen velan hoidon. Ensinnäkin poliitikot ovat unohtaneet, että juuri julkiset investoinnit koulutukseen, tutkimukseen, terveydenhuoltoon ja infrastruktuuriin edistävät talouskasvua. Kuten olemme jo aiemmin todenneet, eurokonsensuksen ratkaisu on yhtä järkevä kuin erottaa perheen äiti menojen vähentämiseksi: tulot vähenevät menojakin enemmän ja velkaantumiskierre ainoastaan jatkuu.
[--]Koska rahaliiton eloonjäämismahdollisuudet nykyisen konsensuksen luotsaamana ovat kuitenkin erityisen vähäiset, ehdotamme Darwin-palkintoa jaettavaksi tänä vuonna poikkeuksellisesti eurolle ja sen poliittiselle eliitille. Darwin-palkinto jaetaan vuosittain henkilölle, joka on tappanut itsensä erityisen typerällä tavalla (tai vahingossa steriloinut itsensä) ja tehnyt ihmiskunnalle palveluksen poistaessaan geeninsä elämän kiertokulusta ja parantanut näin ihmiskunnan pitemmän tähtäimen eloonjäämismahdollisuuksia.
Mitäs tähän voisi enää lisätä?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti