Kirjallisuuslajityyppien kuolema?

Kesäsyksyllä olin Työväenkirjallisuudenpäivillä, jossa haikailtiin työväenkirjallisuuden perään (kyseessä oli onko työväenkirjallisuutta enää?-aiheinen paneeli): voiko sellaista olla maassamme tänä ajankohtana, vai onko ko. genre kuollut ja kuopattu? Siitä panelistit olivat yhtä mieltä, että työväenkirjallisuudelle olisi tarvetta, mutta yksimielisyyttä siitä, kuka tai ketkä voisivat kirjoittaa niin, että se toisi alisteisten ääniä esiin (yhä vain enemmän) keskiluokkaistuvan/ näennäisen epäluokkaistuvan kirjallisuuden kentälle. Ehdotuksina oli mm. prostituoidut, mutta ei ainakaan kauhean korostuneesti keskitytty (aikakin oli tietysti rajoitettu) työn prekarisaatioon, joka ainakin mielestäni olisi mielekäs ts. ehdottoman tarpeellinen näkökulma aiheeseen.

Jotenkin tuntuu, että kun kirjallisuutta määritellään aina kovasti menneen kautta, niin haikaillaan jostain duunarikirjallisuudesta, jota tekisivät työläiset kuten silloin ennen: muttamutta, sellaista työväenluokkaa ei ole enää olemassa.. Ei kannata haikailla menneisyyteen, ja vaatia nykytekijöiltä jotain tiettyä, ja olla huomaamatta jotain uutta muotoa. Aikakin jo aikaisemmin hehkuttamani Laura Gustafssonin Huorasatu tuo esiin nimenomaan ns. paskaduunareina pidettyjen (mäkin kassa, siivooja) ihmisten näkökulmaa. Tietty varmasti muutakin on, en vain ole ehtinyt kaikkea kiinostavaa vielä kahlaamaan. (Vinkkejä saa antaa!)

Ylipäätään koko tietty lajityyppi on kadonnut-teema tuli mieleen, kun luin Luutii-kirjallisuusblogista Risto Niemi-Pynttärin tekstin Opiskelijaromaanin kuolema, jossa mietitään, missä on opiskelijaromaani nykyään, vai onko sitä? Miksei kukaan kirjoita siitä, miten yliopistouudistus rokottaa opiskelijoita, ja sivistys on vain menneisyyden dinosaurus? Tässä on ehkä se ongelma, että kuinka moni ehtii kirjoittamaan opintojen ohessa/sivussa, kun opintoaikoja rajataan? Ja juuri siksi taas tarvittaisiin myös syvempää kuvausta opiskelijuudesta 2000/2010-luvulla..Toisaalta: kun puhutaan vapaasta ja sivistävästä opiskelijuudesta, niin heti iskee mieleen 70-lukuhaamut: toisaalta juuri tästä huolimatta pitää voida kritisoida ja luodata nykyhetkeä, pelkäämättä leimautumista taantumukselliseksi. Oujea olempas taas liian julistava, anteeksi, tai ei sittenkään.