Venäläisestä nykykirjallisuudesta olen ollut erityisesti tykästynyt Peleviniin, ja olin hämmentynyt kun luin jostain, ettei venäläiset itse tykkää niiin paljon Pelevinistä, vaan pitää sitä enemmän ulkomaille suunnattuna (tavallaan ehkä ymmärrän, mitä tällä kritiikillä meinataan, mutta joku paremmin perehtynyt voi kommentoida, että mikä on oikeasti Pelevinin kurssi kotimaassaan.) Nyt olen sitten siirtynyt venäläisen (tai pietarilaisen, oon ymmärtänyt että se on eri juttu) älymystön suosikkikirjailijaan, sillä lainasin kirjastosta
Andrei Astvatsaturovin "Ihmiset alastomuudessa", joka on järjettömän hauska kirja. Varmaan jokin postmodernismikammoisen painajainen, ja koska A. on kirjallisuudentutkija, niin intertekstuaalisuutta on enemmän kuin omaan tarpeeseen. Monet tietenkin menee suomalaiselta lukijalta ohi, mutta niitä voi tsekkailla teoksen kustantaneen Idiootti-kustantamon sivuilta jutusta
Andrei Astvatsaturov ja alluusion taide.
Koulutoverini rakastivat minua. Siltä vaikuttaa. Tai ehkä ei. En muista. Minkä takia minua olisi pitänyt rakastaa?
Lapsuudesta saakka minusta on tuntunut, ja nytkin tuntuu, että olen keinotekoinen. Että olen lelu, jolla ihmiset jostain syystä leikkivät väärin.
(Lainaukset: Ihmiset alastomuudessa, 2010, suom. Tuukka Sandström)
Cafe Voltairen virtuaalisessa kirjallisuuskahvilassa Anni Lappelan teksti
Lapsuus, poikaikä ja keski-ikä Pietarissa Astvatsaturovista valaisee tämän kirjoitustyyliä kuvaamalla sitä anekdoottikerronnaksi, ja teosta lyhytproosan ja romaanin risteymäksi, mikä kuulostaa juuri siltä mikä lukukokemus oli. Pieniä näennäisen satunnaisia tai satunnaisia (kuka sen päättää?) tarinoita menneestä. Haluan kuulla lisää! Jatko-osa onkin ilmestynyt venäjäksi tänä vuonna...
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti