Prostituutio-kysymyksen vaikeudesta

Sisäministerimme Päivi Räsänen ehdottaa seksinoston tekemistä laittomaksi. Esimerkiksi Ruotsissahan näin onkin. Kyseisessä HS:n uutisessa kerrotaan myös, että prostituoituja auttava Pro-tukipiste pelkää, että seksipalvelujen tarjoajien kohtaama väkivalta ja turvattomuus lisääntyvät, jos poliisi ottaa käyttöön tiukan linjan suhteessa seksikauppaan Helsingissä ja sen yökerhoissa.

Niinpä, kysymys ei ole missään nimessä helppo, eikä feministienkään keskuudessa vallitse yksimielisyyttä edes siitä, onko seksikauppa lopulta yhteiskunnallinen, radikaalia toimintaa kaipaava ongelma, vai onko kyse yksittäisten ihmisten (pääosin naisten) vapaudesta harjoittaa haluamaansa liiketoimintaa. Sen sijaan se mikä on ongelma, on prostituutioon tavalla tai toisella limittyvä ihmiskauppa. Helposti tämä puoli unohtuu, kun prostituutiota puolustetaan kapitalistishenkisen kenen tahansa pitää saada ostaa/myydä mitä tahansa, myös itseään-asenteen innoittamana, ja tämä vapaus koetaan kaikkein koskemattomimmaksi ja pyhimmäksi. Ei siitä tällä kertaa enempää... (Mutta pliis, älkää vedotko että koska apinatkin.)

Sen sijaan muutamia linkkejä aiheeseen tarkempaa tutustumista varten:

-Feministien vuoro-blogissa on vähän aikaa sitten ilmestynyt Katariina Mäkisen ja Johanna Hiitolan pitkä ja paneutuva kirjoitus aiheesta.

-Tulva-lehden päätoimittaja Anne Moilanen on kirjoittanut tässä blogitekstissään kevään feministisessä vaalipanelissa ilmenneestä keskustelusta prostituutioista.

-Brittilehti Guardianin juttu kesäkuulta ihmiskaupasta Britanniasta.

-Pro-tukipisteen sivut joilla on paljon faktaa prostituutiosta.

-Sosiologi ja kansanedustaja Anna Kontulan seksityötä koskevasta väitöskirjasta sitaatteja Vihreän langan sivuilla.

-Tiede-lehden juttu suomalaisesta prostituutiosta 1800-luvulla.

***

Loppuun vielä huolestuneen osuva lainaus Anne Moilasen yllämainitusta bloggauksesta:

Onko feminismistä tullut niin relativistista, että se ei ole enää yhtään mitään - että meillä ei todella ole asia-asioiden puolesta keskenämme välttämättä mitään yhteistä?

Onko feminismi kilpistynyt jonkinlaiseksi yleiseksi naistietoisuudeksi?

Ajankulun (vaiko elämän) pakottamista valinnoista, eli kvasisyvällistä aivo-oksennusta

Todella usein iskee se ärsyttävä tunne, että maailmassa on aivan liikaa mielenkiintoisia asioita, joihin täytyisi ehtiä tutustumaan. (Tämä nyt ei ole mitenkään erityisesti juuri minun oma ongelmani, vaan suht yleinen.) Kuitenkin vuorokaudessa on vain tietty määrä valveillaolotunteja, ja niin edespäin. Silti listaan toiveikkaasti kaiken jännän kuuloisen mitä eteen osuu. Ettei mikään mene ohi. Ehkä oikeesti pitäisi huolestua sitten, kun tuntuu ettei mikään innosta? Ja kaikki näyttäisi olevan vaan plaah ja samaa mössöä.

Loppu on valintoja. Jotenkin tuntuu että valitsemista, tai oikeammin sen satunnaisuutta, huomioidaan liian vähän kun puhutaan ihmiselämää määrittävistä jutuista. Valinnoistahan puhutaan eettisen tarkastelun osana ("miten osaa valita sen mitä on oikein?) tai sitten laskennallisena vertaamisena ja eri vaihtoehtojen punnitsemisena ("ostanko nyt jotain vai säästänkö?"). Kysymys on siis isoista ja merkittävistä päätöksistä, mutta mitenkäs ne pienet? Kuitenkin ylipäätään mihinkään isompaan valintatilanteeseen päätyminen vaatii jatkuvaa valitsemista. (Lapsena puolesta tietenkin valitaan.) Jos nyt ei puhuta välttämättä valinnoista kuten kävelenkö tällä vai tuolla puolella katua, niin kuitenkin jotenkin monet tärkeämmätkin valinnat on helposti tietyllä tavalla yhteydessä aikaisempiin, suhteellisen pieniin valintoihin.

Kyllä, tykkään välillä silmäillä pitkään hyllyjä kirjastossa (kirjakauppakin käy, mutta valikoimaa on vähemmän, ja valinnat maksaa) ja päätyä jokseenkin ennustamattomiin valintoihin. Viimeksi Metsossa käydessä satunnaispoimin Bertolt Brechtin Käänteiden kirjan (alkup. vuodelta 1965, suomennos 1998) joka on takakannen mukaan "aiemmin suomentamaton poliittis-filosofinen klassikko". Jännä kirja, vitsikkäämpi ja ajankohtaisempi kuin odotin; näistä ominaisuuksista edellinen johtuu siitä, että kirja koostuu ajatuksista, jotka on muotoiltu vanhojen kiinalaisten viisauksien muotoon:

TASA-ARVOSTA
Me-ti sanoi: Vasta kun tasa-arvoiset edellytykset on luotu, voidaan puhua epätasa-arvosta. Vasta kuin kaikkien jalat ovat yhtä pitkät, voidaan ratkaista kuka kohoaa muita korkeammalle.

(Brecht 1998, 179. suom. Vesa Oittinen)

MISTÄ ME-TI EI PITÄNYT
Me-ti ei pitänyt uudenvuoden juhlinnasta, hyvästijätöistä, syntymäpäivälahjoista, onnettomien ihmisten näkemisestä, tulevaisuudensuunnitelmien tekemisestä, menestyksestä nauttimisesta, tappioiden valittelusta, kiireen tunteesta, puheiden improvisoinnista, keskusteluista ilman keskustelunaihetta ja siitä että hänen huomiotaan kiinnitettiin kauniisiin luonnonilmiöihin. Hän sanoi: On muutenkin kyllin vaiheaa havaita todelliset käännekohdat.

(Brecht 1998, 195-196. suom. Vesa Oittinen)

Elokuvista jotain höpinää

Katselimpas taas eilen American Beautyn kun sattui tulemaan teeveestä. Taas kerran parempi kuin mitä muistin, ja syykin tykkäämiseeni selvisi, kun tajusin, että sen on käsikirjoittanut Alan Ball, joka on siis rakastamieni Mullan alla- ja True Blood-sarjojen luoja.

Kyllähän tosta leffasta tulee kauheet ysärifibat, ja oikeeasti miettii että pukeuduttiinko silloin noin, mutta Thora Birch on niin mahtava. Niin joo, onhan siinä leffassa tietty se keski-ikäisen miehen kriisi, mutta sitä en oikein osaa kommentoida: paitsi tietysti että AB:ssä se kriisin kuvaus viedään nerokkaasti absurdiksi, mikä paljastaa sekä kriisin, että tietynlaisen (ehkä yleensä keskiluokkaiseksi leimatun?) elämänasenteen, järjettömyyden. Mulle on kuitenkin tärkeintä, että Thoran hahmo ja naapurin oudoksi haukuttu poika löysivät toisensa. (Ihanaa.)

Thora Birch on aivan huippu myös yhdessä suosikkileffoistani, Ghost Worldissa. Harvoinpa elokuvat luo mulle mitään erityisiä samaistumiskokemuksia (ainakaan yhtään syvällisempiä), mutta GW on niitä harvoja. Erityisesti silloin kun katsoin sen joskus 16-vuotiaana, ja toisaalta vieläkin. Se tunne että ihmiset on outoja ja kiinnostunut jotenkin ihan eri asioista kuin itse, ja haluisi kadota, mutta päätyy vaan tarkkaileen suht vieraantuneen oloisena. Kaikki varmasti tuntee noin, ainakin välillä, olettaisin. Mutta ehkä eniten toi kuuluu teini-ikään. (Tai sitten siitä ei pääse sen jälkeen koskaan eroon.)

Kuvat filxter.comista.

Taidetta kadulta osa 1. feat. runoutta bussissa

Esimerkiksi ja erityisesti taidekriitikko Otso Kantokorven Alaston kriitikko-blogin innoittamana olen kaivanut kameran (ts. kännykän) esiin, kun eteen on sattunut jotain mielenkiintoista kadulla. (Katso Julkista taidetta- sekä Katutaidetta-tunnisteella varustetut postaukset Kantokorven blogista.)

Eilen otinkin sitten tämän kuvan Tampereen Kauppakadulla:

Olen jo suht pitkään ihaillut näitä "Taidetta jakokaapeissa"-kampanjan jakokaappeja. Taiteilija on Marja Pirilä. Ensimmäisen, maatuska-kuvallisen bongasin ollen suht hämmentynyt että onko tää todellista? Upeita kuvia julkisessa tilassa, jeee! Kampanjan sivu on tuolla.

Sitten vielä toinen räpsäys:

Tuijotin pitkään bussissa numero 15 istuessani, että mitä tuohon on kirjoitettu.
MA-HAU-DU-TAAN. Mahaudutaan? Varmaankin tarkoittaa jotain mahan kasvamista? Nauratti ainakin kovasti, loistavaa, että töhrijä ei kirjoita fak you vaan jotain hieman kokeellisempaa.

Onko antifeminismi naisvihaa?

Tämä kyssäri nousi mieleen, kun luin HS:n Vieraskynä-palstalta politiikantutkija Jemima Revon kirjoituksen antifeminismin ja naisvihan sekä muukalaisvastaisuuden kytköksistä, joita ei ole Suomessa niin paljon mediassa käsitelty Norjan joukkosurman jälkeen, mutta joista on ollut ulkomaalaisissa lehdissä jo viikkoja sitten syvällisiä analyyseja. Suomessa lehdet on keskittynyt nimenomaan ja vain rasismiin ja islamvastaisuuteen, eikä olla nostettu esiin muita selkeitä piirteitä Breivikin "manifestista" ja siitä laajemmasta ilmiöstä jonka osa se on. (Tietty olen lukenut hyviä blogikirjoituksia näistä, mutta on erittäin tarpeellista että kirjoitetaan valtakunnallisissa lehdissä.)

Parempi jälkijunassa kuin ei milloinkaan, sanon minä, ja Revon kirjoitus onkin oikein hyvä keskustelunavaaja (vihaanpas muuten keskustelunavaaja-sanaa yli kaiken mutta käytänpäs sitä tässä.. Kirjoitus löytyy täältä.

Revon teksti on ansiokas erittely (äärioikeistolaisen)rasistisen maailmankuvan kiinteästä suhteesta antifeminismiin, myöskin niin, että suomalainen tilanne ja trendit otetaan huomioon. Kuitenkaan, luonnollisesti jo tilanpuutteen takia, Repo ei erittele tarkemmin antifeminismin ja naisvihan suhdetta, vaan nämä käsitteet toimivat tekstissä jossain määrin samaa tarkoittavina. Tästä sitten (osittain ala-arvoisissa) kommenteissa moni on suivaantunut.

Itse en henkilökohtaisesti näkisi kauhean suurena syntinä tapaa vetää antifeminismin ja naisvihan välille yhtäläisyysmerkkejä. Tietenkin tämä on turhan yksinkertaistavaa, mutta toisaalta kun muistetaan vanha virsi, miten käsitteiden merkitykset on aina liikkuvia, ja sidoksissa siihen, mitä niillä halutaan sanoa, ja mikä on konteksti (ja niin edelleen jatkuen hyvin kauas.)Toisaalta tällainen käyttötapa antaa liian suuren lyömäaseen antifeministisille puheenvuoroille: "enhän minä naisia vihaa, minähän rakastan naisia" on tuttu mantra kaikkien feminismiin vihamielisesti suhtautuvien suusta.

Sen sijaan on syynsä, miksi antifeministisiä näkemyksiä on useinkin mahdollista pitää naisvihaa edustavina. Kyse ei ole suorasta vihan ilmauksesta tyyliin ("ÄÄrhg vihaan naisia"), vaan kontrollista ja säätelystä, jonka toivotaan ulottuvan naisiin.
-Malli ja tapa, jolla naisen tulee käyttäytyä, on suhteellisen ahdas: naisen perinteinen rooli (mitä sillä sitten kyseisessä tilanteessa tarkoitetaankaan.)
-Naiset jotka eivät edellistä ymmärrä ja toteuta, voidaan katsoa joko "haluavan olla miehiä" ja kieltävän oman todellisen sukupuolensa, ja näin alentavan omalla käytöksellään oikean naiseuden, joka on toki erilaista kuin mieheys, mutta kuitenkin arvokasta (klassinen ylentämällä alentaminen) tai vielä pahempaa, romuttavan koko yhteiskunnan luonnollisen ja toimivan rakenteen, ja syöksemällä miehet ja koko perheyksikön tuhoon. EDIT lisäys: Ja Breivikin ja samanmielisten mukaan jopa koko läntisen sivistyksen.

Antifeministinen näkökulma naisiin ei toki (välttämättä) vihaa naisia sinänsä, mutta asettaa hyväksynnälleen suhteellisen tiukat ehdot. Joko käyttäydyt kuten kuuluu, tai olet paha/tietämätön feministi. (Heitä sopiikin sitten vihata ja solvata.) Kannattaa huomata, että puhetapa on jokseenkin sama, kuin silloin, kun puhutaan vaikkapa siitä, miten se ei ole rasismia, kun ei suvaitse sitä, miten tietyt maahanmuuttajaryhmät käyttäytyvät. ("Hyväksyn tietty ne, kunhan ne ei puhu isoon ääneen ja liiku isoissa porukoissa ja..").

Onko purr-box suomeksi kehräyslaatikko?

Kirjaimellisesti kehräävä laatikko.

Eli kuvassa toinen kissoistamme (Läski-)Lasse. (Huom. meni itse laatikkoon, ei ahdettu.) Varsinainen Maru se ei kuitenkaan aivan ole. En toisaalta tiedä iskisikö sille esiintymisinto jos videokamera kaivettaisiin esille..

Ja otsikosta: ilmeisesti purr-box oikeasti tarkoittaa sitä "millä" kissa kehrää, ts. mistä ääni tulee..En ole tarkasti tutustunut. Suomenkielistä vastinetta ei taida sanalle olla?

Parempi valmistua hitaasti vai olla valmistumatta ollenkaan?

Lueskelinpas viikonloppuna Suomen kuvalehdestä yliopisto-opiskelijoiden valmistumista ja opintojen rajausaikoja koskevan jutun, joka löytyy myös täältä. Tämän innoittamana päätin hieman avautua asiasta nimeltä opiskeluaikojen rajaaminen yliopistossa. Eli homman nimi on se, että vuoden 2005 opintojen rajauslaki lopetti ns. ikuiseksi sanotun opinto-oikeuden, ja eli universtaasta (sori latinismi:D) pitäisi teoriassa saada itsensä ulos viidessä vuodessa. Kuitenkin käytännössä lisäaikaa myönnetään jos on suunnitelma opintojen etenemisestä. Ja tietty poissaolevaksi ilmoittautuminen on mahdollista, eikä kuluta vuosia; tietenkään ei toimi rajattomasti. (Ks. vaikka ko. linkistä asian selostusta, en tähän aloita. Muutenkin tietoa löytyy netistäkin hakemalla.)

Miksi asiasta kirjoitetaan (esim. SK:ssa) nyt, on selvä, sillä kuten jutussa mainitaan, niin ekoilla opiskelijoilla, joihin toi laki vaikuttaa (siis vuonna 2005 aloittaneilla), tulee tän alkavan lukuvuoden jälkeen täyteen se 5 vuotta + 2 lisävuotta (siis jos ei ole ollut poissaolevana.) Mutta juttu onkin niin, OMG ja hyvätavatonsentään, että ei niitä opiskelijoita potkitakaan sen jälkeen pihalle (tietyin ehdoin tietty.)

Mun on yleisesti ottaen vaikea käsittää, miten ja miksi pitäisi pitää kummallisena sitä, että lisäaikaa annetaan "hövelisti" tms. Joo, varmaan on hyvä juttu, että ihmiset pyrkii valmistumaan, ja että annetaan yliopiston puolelta kunnollista opintoneuvontaa, ja jos toi laki siihen vaikuttaa jollain tavalla, niin ok. Ja tutut hokemat eli "tuottavuus ja kilpailukyky tai Suomi romahtaa" ja "opiskelijoiden lorvailu seis".

Kysymys on ensinnäkin: auttaako se jotain tai mitään loppupeleissä, mikäli opinto-oikeus otettaisiin pois helpommin? (Edes ottamatta huomioon inhimillisiä ja yksilöllisiä elämäntilanteita ja tarpeita, joita on vaikka se kuuluisa lapsen hankinta, taikka ihan vaan sairastuminen.) Huomioimatta siis sitäkään, että oikeasti opintojen venymiseen on OIKEUTETTUJA ja EI-LAISKUUDESTA-JOHTUVIA SYITÄ, niin järkeä opinto-oikeuksien helpommassa lakkautuksessa ei ole, sillä voidaanko olettaa, että nämä samat (nykyiset ex-) opiskelijat jollain käsittämättömällä tavalla katoaisivat maan päältä? Heillä ei vain olisi enää opiskelija-etuisuuksia eikä opiskelupaikkaa, eikä tutkintoa, eikä mahdollisuutta edes tulevaisuudessa valmistua, ellei sitten hakemalla uudestaan yliopistoon valintakokeella, joissa kuulemma nykyäänkään ensimmäistä kertaa/suoraan lukiosta pyrkivät eivät meinaa saada opiskelupaikkaa..(Tästähän on joka kevät kovasti uutisointia, kuinka "uusia ylioppilaita syrjitään" tms.)

Kuten artikkelissakin huomattaa joku yliopiston taholta, niin oikeasti ei vain yksinkertaisesti ole järkevää pyrkiä rankaisemaan ihmisiä valmistumattomuudesta..Ei se vain toimi niin, että parannettaisiin valmistumisaikoja potkimalla "hitaita" (en oikeasti ota kantaa tuohon hitauteen, tai nopeuden puolesta) opiskelijoita pois. Tai varmaan toimisi hetkellisesti, ja näyttäisi hyvältä paperilla (ainakin hetken) mutta kokonaiskuva on eri juttu.


**
Huomautettakoon että en juuri missään tilassa kannata ns. rangaistuskeinoja ihmisten (näennäiseen) motivoimiseen. Toisaalta en myöskään sano, että opintoaikojen rajaus sinällään on maailman kauhein asia, etenkin kun lisäaikaa valmistumiseen saa niin, että asiaa arvoidaan tapauskohtaisesti. Suurinta vahinkoahan asiassa kuin asiassa tekee yleensä täydellisen yksisilmäinen joustamattomuus.
EDIT lisäys:Uskon myös vakaasti että oikeasti opiskeluaikoja lyhentävä teko olisi tuntuva opintotuen korotus, jotta olisi OIKEASTI mahdollisuus opiskelijan kuin opiskelijan opiskella täyspäiväisesti, mutta siitä joku toinen kerta, jos silloinkaan..

Älä "lainaa" kaikkea

Rupesinpas nauramaan mielettömästi tälle blogille, eli The "Blog" of "Unnecessary" quotation marks.

1. Tämä on taas yksi niitä syitä, miksi internet-aikana "elämä" on "parempaa", sanokaa mitä sanotte.

2. Olen saanut huutia esim. seminaarityöhön liittyen että käytän tarpeettomasti lainausmerkkejä. Se ei kuulemma kuulu filosofeille vaan tuo mieleen sosiologiset tekstit. (Sori sosiologit, en edes tiedä onko toi totta, vai vaan filosofien harrastamaa panettelua:D)

(Puhutaan niistä filosofien maneereista joku toinen kerta..) Eikä puhutakaan.

Tarvitaanko McTaidemuseota Helsinkiin? (pakollinen Guggenheim-avautuminen)

Uusi kulttuuriministerimme Paavo Arhinmäki kiteyttää yhtälöön Guggenheim-museo+Helsinki liittyvät epäilykseni (joiden kanssa en tietty ole yksin, ja jota mielipidettä minulta ei tulla kysymään, mutta kerron sen silti!) Eli MTV3:sen uutisille Arhis on kertonut:

Tuore kulttuuriministeri Paavo Arhinmäki (vas) kertoo ottavansa Guggenheim-museon riemusta kiljuen vastaan, jos sen rahoitus löytyy kulttuurin ulkopuolelta.

Muussa tapauksessa Arhinmäellä on kaksi kysymystä: häntä epäilyttää, onko kansainvälinen franchising-ketju paras tapa edistää suomalaista kuvataidetta. Mallissa Suomi maksaisi Guggenheimille kiinteää vuosimaksua korvauksena sen ammattitaidon ja brändin käyttämisestä. Tosin käytännössä ei ole vielä päätetty, miten tarkkaan Guggenheim ohjaisi helsinkiläismuseon toimintaa.

[--]Toisena Arhinmäki korostaa nykytaiteen museo Kiasman hyvää työtä. Hän pitää itseään suurena modernin kuvataiteen ystävänä ja haluaa tukea kaikkea, mikä kuvataidetta edistää. Vasemmistoliittolainen Arhinmäki kertoo ymmärtävänsä Guggenheimin hyödyn matkailulle ja Suomen kansainväliselle näkevyydelle. Periaattessa hän ei vastusta Guggenheimin tuloa Helsinkiin.

Juttu täällä.

Ja jos sana franchicing-ketju ei ole tuttu, niin katsopa wikipediasta. (Ja siis tarkennus: mulla ei ole mitään franchisingia vastaan sinällään toimintatapana -ellei oteta huomioon sanan vaikeata kirjoitusasua- mutta en tiedä onko se pakollista TÄSSÄ nimenomaisessa jutussa, etenkään kun otetaan huomioon muut seikat, eli vaikkapa sen, että Helsinki ei ole Bilbao, ja että Guggenheim-museot ei ole aina ollut menestyksekkäitä.)

EDIT. lisäys: Tämä satiiri kiteyttää sen, mikä G-keskustelussa jää suhteellisen pimentoon, eli se itse taide. Uutissirkus: Tuntematon mies vei Guggenheim-keskustelun sivuraiteelle.

Sociological Images, eli sarjassamme kiinnostavat nettisivut

Sociological Images on niin parhautta; hauska, mielenkiintoinen ja opettavainen, ja päivittyykin vielä tosi usein. Varoitus! Jää helposti lueskeleen pidemmäksi aikaa. (Toisaalta hihitellessä omituisuuksille iskee tajuntaan myös se, että esimerkit on kuitenkin ihan oikeasta maailmasta..)

Idea on nimenomaan KUVISSA, ylläri ylläri, minkä siis voi nokkelana päätellä saitin nimestä. Kriittinen (sosiologin!) katse suunnataan ympäröivään kuva- ja mediatulvaan (mukana mainoksia, uutisia, liikkuvaa kuvaa, ja ihan vaan valokuvia ympäröivästä maailmasta), ja lyhyesti ilmaistuna sivuston pointti on siis näyttää ja huomioida sellaisia seikkoja, mitä ei "normaalisti" tulisi miettineeksi. Esim. miten mainokset ja muu "pinnallinen" ja "arkinen" on kauhean ladattuja vaikkapa stereotypiolla ja normistoilla, vaikka helposti ottaa kaiken annettuna ja neutraalina. Aiheiden skaala on todella laaja esimerkiksi pelien pinkinvärisistä "tyttöversiosta" siihen, miksi riehunnassa presidentti Obaman syntymätodistuksesta on nähtävissä rasistisia piirteitä.

Sivuston ylläpitäjät on alansa ammattilaisia, ja sivusto on myös mukavan osallistava sen takia, että kuka vaan voi lähettää kuvan ja selostuksen.

Viktor Pelevin (tähän sydän)

Olen muutenkin hulluna venäläiseen kirjallisuuteen, mutta ehdoton uudempi suosikki elävistä nykykirjailijoista on Viktor Pelevin. Varmaankin kirjoitan vielä pitkän hehkutuspostauksen hänen kirjoistaan, mutta nyt pitää vain vinkata Juha Drufvan kirjoittamasta Kansan Uutisten jutusta, jossa kuvataan Pelevinin kahden teoksen, eli Viidennen maailmanvallan ja Generation P:n keskeisimpiä ideoita:

Lainaukset jutusta:

Venäläinen kirjailija Viktor Pelevin hahmottaa satiirisesti sosialismin jälkeistä venäläistä mediakratiaa romaaneissaan Generation P ja Viides maailmanvalta.

Viktor Pelevinin kuvaukset sopivat osittain nyky-Suomeenkin. Poliitikot ovat televisiolähetyksissä pelkkiä puhuvia päitä. Samat poliittiset vitsit valitaan uudelleen vaaleista toiseen.[--]

[--]Generation P:ssä ihminen on muuttunut Homo Zapiensiksi, joka on toisen elokuvan kuvauksista laadittu elokuva, jota esitetään tyhjille seinille.

Mediakratiassa pidettävissä vaaleissa objektina ja subjektina on televisiolähetys ja mainokset. Vanha demokratia-sana muodostettiin kreikan kielen sanasta demos, mediakratian demokratia on muodostettu sanasta demoversio.

Generation P kuvaa Jeltsinin aikaa. Televisiossa puhuvat animaationuket vaikuttavat Jeltsinin ja duuman edustajien näköisiltä.

Homo Zapiensia hallitsee oraalinen vau-impulssi, joka saa solun imemään sisäänsä rahaa. Homo sapiens uskoi, että todellisuus on materiaalinen maailma. Homo Zapiensille todellisuus on televisiossa näytettävä materiaalinen maailma.

Homo Zapiensin yhteiskunnassa kirjojen ja elokuvien pääsisältönä on Coca-Colan piiloylistys ja hyökkäykset Pepsi-Colaa vastaan ja päinvastoin.[--]

(Linkki itse juttuun Kansan Uutisten sivuille: Juha Drufva: Mediakratia on demokratian demoversio.)

Kuulostaako sekä dystopialta että epämiellyttävän paljon nykypäivältä? Niinpä.. Just siksi Pelevin on niin loistava; kirjat on yhtä aikaa hauskoja ja puistattavia. Ja kuten Drufva huomauttaa, Pelevinin teksti toimii ei vain Venäjän, vaan kokonaan (ainakin läntisen) jälkiteollisuus-todellisuuden analyysinä.

Kuva Pelevinin kotisivuilta, linkki alempana.

Viidennen maailmanvallan arvio Kiiltomadossa löytyy täältä.

Pelevinin kotisivu: pelevin.nov.ru (siltä varalta että joku osaa venäjää:D)

Vaikuttava lukukokemus omasta esihistoriasta: NO LOGO...

...vuodelta 2002, sillä tarkastin äsken, että suomennos on ilmestynyt sinä vuonna, ja muistaakseni silloin heti sen luin. (Olin lukenut muutaman hehkuttavan arvion lehdestä, olin siis vaikutteille altis tiedostava nuori.)

Teki suuren vaikutuksen. Inhoan sanoa näin (kuulostan vanhalta pätijältä), mutta ehkä joku joka lukee nyt ton kirja ei koe sitä niin ihmeellisenä; kun siis nykyään noista jutuista on puhuttu ja kirjotettu jo niin paljon (siis lapsityövoimasta, brändeistä, mainostuksesta, suuryhtiöiden ylivallasta yms.) Kuitenkin nimenomaan yksi merkittävä tekijä tuossa yleisen tietoisuuden lisääntymisessä oli juuri Naomi Kleinin No Logo. Ja eihän ne asiat ja ongelmat mihinkään ole siitä kymmenessä vuodessa juurikaan muuttunut. Ikävä kyllä. (Nykyään yritykset vaan yrittää antaa ekologisesti paremman kuvan, jottei brändi vahingoitu tms.)

Empäs ole Kleinilta lukenut sen jälkeen muuta, kuin heti perään suomennetun "Vastarintaa ja vaihtoehtoja", eli en esim. "Tuhokapitalismin nousua". Varmaankin pitäisi.

Vielä vinkki kehiin: jos teini haluaa kalliita merkkivaatteita, sille pitää lainata No logo kirjastosta. Ja vaikka lisäksi vielä Alissa Quartin Brändätyt -ostetaan ja myydään nuoria. Tuskin haluaa enää luettuaan.

Taiteen käsittämättömyydestä

Ahaa, en sitten pääse tästä performanssi-aiheesta eroon, sillä eilen ilmestyneessä Hesarin Nyt-liitteessä oli juttu kuvanveistäjä & performanssitaiteilija Mimosa Palesta. Varmaankin moni (kuten itsekin), muistaa Palen parhaiten Mobile Female Monument-nimisestä, naisen sukupuolielintä esittävästä teoksesta, jonka Suomen Estetiikan Seura palkitsi Vuoden esteettisenä tekona 2007. Siitä lisää seuran sivuilta tuolta.

Nytin haastattelu oli mielenkiintoinen, lähinnä se mikä hieman ärsytti, löytyi jo kannesta, jossa on Pale päässään shottilasi-hattu, ja teksti "Käsitätkö? Tässä on Mimosa Pale ja tämä on hänen taidettaan. [--]" (Puhun seuraavassa nyt nimenomaan yleisestä tendenssistä käsitellä taidetta mediassa; EN siis Nytin jutusta, enkä mistään tietystä lehdestä/toimittajasta. Tiedän tiedän, otsikot tehdään tarkoituksella kiinnostavamma oloisiksi ETC.) Sitä meinaan vaan, että jotenkin olen lukenut niin montakymmentä juttua, jotka alkavat jotenkin niin, että "Onko tämä nyt aivan käsittämätöntä/ihmeellistä/omituista vai ei." Jotenkin lukija yritetään houkutella, tai hänen oletetaan jo olevan valmiiksi sellaisessa positiossa, että hän ei ole IKINÄKOSKAAN kuullutkaan, että on olemassa muuta taidetta kuin "Taistelevat metsot", tai ainakin, että lukija on hämillään tai jopa paheksuu jutussa esiteltävää ihmeellisenä postmodernina/tekotaiteena/ei-ymmärrettävänä . Toimittaja ikään kuin asettuu puolustuskannalle tai todistamaan, että "kyllä tämä nyt on kanssa ihan oikeata taidetta".

Ehkä ärsyynnyn pienestä, mutta on jotenkin ihmeellistä, miten helposti ajatellaan, että jokin käsittämätön keskivertolukija pitää suostutella uskomaan, että "Kiasmassa on hei oikeasti sellastakin taidetta jota voi jopa mennä katsomaan OMG". Vai niin, jotenkin luulisi, että tämä tieto on jo tavoittanut kaikki. Jos joku on haluaa olla sitä mieltä, että kaikki suomalainen/koko maailman tällä hetkellä tehtävä taide on moskaa, niin hänellä on oikeus mielipiteeseensä, mutta epäilen, että tyyppi joka jatkuvasti niputtaa kaiken taiteen samaan kasaan ja sanoo "en ymmärrä tämä on huonoa" ei ole A. juurikaan tutustunut siihen mitä ylipäätään Suomessa tai muualla hommaillaan tai B. välttämättä kiinnostunut muuttamaan näkemystään, vaikka hänelle esiteltäisiin mitä.

Muistaakseni Vuoden nuori taiteilija 2011 Anna Tuori, jonka töihin olen muuten aivan hulluna, kommentoi jossain muotilehdessä (kyllä, luen niitä, eikä edes hävetä!) ettei ollut kamalan ihastunut Kiasman viimevuotiseenTee ite parempi-kampanjasta. Onhan se niin, että tuollainen ennemminkin pitää yllä ja uusintaa nykytaiteeseen liitettyjä käsityksiä juuri "käsittämättömänä" tai teknisesti sellaisena, että kuka tahansa/lapsikin pystyisi sen tekemään. Varmaankin pointti oli päinvastainen, ja eihän se paha asia ole, että ihmiset kiinnostuu, mutta ei tuo silti välttämättä mitään ennakkoluuloja murra.

En sano että kaikki Suomessa tehtävä taide on kiinnostavaa kaikkien mielestä. Tai että sen tarvitsisi olla. Ei tietenkään tarvitse!

Jokaisella on tietysti oikeus sanoa, että "en pidä siitä ja siitä teoksesta/taiteilijasta/esityksestä", tai että "entisaikaan patsaat oli hienompia". Sen sijaan kaiken nykytaiteen pitäminen kategorisesti huonona on lähempää tarkastelua kestämätön näkökanta (ellei sitten vihaa tasapuolisesti kaikkea ja kaikkina aikoina tehtyä taidetta, mikä on aika harvinainen näkemys..)

Ja siitä käsittämisestä: Se on yliarvostettua. Ei teeveetäkään tarvitse katsoa sillä mielellä, että "mikä tämän sarjan salattu intentio on". Jos tykkää tai kiinnostuu tai nauraa, niin se on tarpeeksi.

HARD BASS!!

Koska olin edellisessä postauksessa niin kriittinen performansseja kohtaan, pitää nyt sitten esitellä jotain, mikä on mielestäni aivan huippua. Eli hard bass.





Jotain futisfanien omituista tanssi-pelleilyä. Huomatkaa muuvit. Taustalla aina sama venäläinen(?) tekno.

Suomessakin osataan:

Pispalan Performanssifiestasta

Olin vajaa viikko sitten Performanssifiesta-nimisessä tapahtumassa Hirvitalolla. I have then lost my performance-virginity, hah. En ole aivan varma mitä tarkalleen odotin etukäteen, mutta jollain tapaa suurin osa esityksistä, (vai pitääkö käyttää sanaa performanssi?), vastasi sitä, mitä oletinkin performanssien olevan. Jokainen voi päättää onko tuo kehu vai haukku, mutta ehkä itse olisin halunnut nähdä jotain odottamatonta.(Tämä koskee tietysti vain lauantain ohjelmaa, en osallistunut sunnuntaina.) Odottamattomalla en viittaa siihen, että olisi pitänyt olla jotain ennenkokematonta tai äärimmäisen rajua/hullua, vaan jotain mitä ei odota näkevänsä performanssiesityksessä. Verta, vähäpukeisuutta ja television rikkomista oli, ja juuri tällaisen mielessäni liitinkin performansseihin..

(Ehkä tähän odottamattomuuden kaipuuseeni olisi vastannut sähköön/sähkölaitteisiin liittyvä esitys, jonka osallistujamäärä oli rajoitettu, ja saan syyttää itseäni mietin liiaksi, mennäkö vai eikö mennä. Toisaalta pelkään edes mahdollisuutta saada sähköisku, joten ehkä mielenterveydelleni oli hyvä etten siihen osallistunut- vaikka toki uskon, että esiintyjä osasi asiansa.)

Henkilökohtainen suosikkini oli Scandinavian Punks-nimisen ryhmän "suomi suomalaisille"-mentaliteettia osuvasti parodioiva "Leijona ei kuulu Suomen luontoon"-veto, joka sekä otti kantaa että nauratti. Näemmä ryhmällä on hyviä juttuja muutenkin, ainakin heidän wordpress-sivuillaan kerrotaan, että:

Vuonna 2010 elokuussa Scandinavian Punks osallistui Olkiluoto Blockadeen eli ydinvoimalalle johtavien teiden tukkimiseen cheerleader ninja-teemaisella huutosakillaan.

Huutosakilla ja ninjoilla ei voi kuin onnistua sanon minä.

Niin joo, se mikä tuli puskista näin jälkikäteen oli havainto, että siellä oli kai paikalla ihmisiä (taiteilijoita) jotka pitivät performanssia koko ajan. Tajusin sen nyt luettuani tuota ohjelmatietoa jälkikäteen. Selkeästi huomiokyky ja päättely ei pelaa; muistan kyllä että sielläkin minulle mainittiin asiasta, ja että jotkut tyypit käyttäytyi välillä erikoisesti, mutta mietin että se kuuluu muutenkin asiaan. (Puolustaudun sillä, että tavallisuudesta poikkeaminen ei ole performanssien yksinoikeus.)

Ei niin hyvää puuta vaan norjalaista puuta

(Otsikossa mukahauska viittaus Vesku Loirin "Niin hyvää puuta"-kappaleeseen. On muuten kauhea kappale.)

Haluaisin kovasti nähdä elokuvan Norwegian Wood. Ongelma on siinä, että se perustuu Haruki Murakamin samannimiseen romaaniin, jonka haluaisin lukea ennen leffan katsomista.
Syy kai lähinnä se, että pidän kirjoista enemmän kuin elokuvista, ja toisaalta sitten, kirjaa on ärsyttävä lukea, jos on nähnyt elokuvan. Toisaalta voi hyvin olla, että tuo elokuva on sellainen, että se on itsessään upea..

Haruki Murakami:Norwegian Wood. Kannen kuvan nappasin tuolta: coverspy.tumblr.com

(Ei sillä etten voisi lukea englanniksi, mutta romaanit luen kuitenkin mieluiten suomeksi, kun muutenkin pitää ulkomaankielisiä kirjoja lukea riittämiin syystä: gradun suunnittelu/toteutus. Romaanit on rentoutumista varten.)

Nyt toisaalta kuitenkin huomasin, että Murakamin kirjat on SUOMENNETTU ENGLANNIN KAUTTA. Voi hyvä ihme mihin tämä maailma on menossa. Kai sen sitten voi lukee enkuksi, samapa tuo..

Tästä ongelmasta ei voi sanoa muuta, kun että There are real problems... And then there are rich world problems. (Hävettää.)

Sukupuoli kuin sukupuoli kunhan se takoo rahaa

(Otsikon ajatus tuli siis mieleen sen ensimmäisen innostuneen reaktion jälkeen, mikä minussa heräsi, kun bongasin facebook-syötteessä jutun poikkeuksellisen feminiinisen näköisestä miesmallista, joka "aiheuttaa ristiriitaista vastaanottoa".)

Kyse oli siis tästä Mail Online-lehden haastattelusta, jossa Andrej Pejic kertoo urastaan mallina. Bosnialaissyntyinen, Australiassa kasvanut 19-vuotias Pejic on siis sekä miesten että naistenvaatteiden suunnittelijoiden suosiossa. Eikä ihme, kaunis ja/tai komeahan tuo on kuin mikä.

Yläpuolella olevat kuvat: andrejpejicpage-tumblr

Poiminta ko. jutusta:

In a new interview, he says peoples' confusion over his gender doesn't bother him. As he sees it, he is harnessing his unique looks to his own financial advantage.

Indeed. Vaikka Pejicin suosiolla ja näkyvyydellä on toivon mukaan vaikutusta sukupuolen moninaisuuden laajemmalle tiedostamiselle tai siten, että yksittäiset ihmiset kokevat hänen esimerkkinsä olla omana itsenään sitä miltä tuntuu, rohkaisevana, niin silti kyse on muotiteollisuudesta, eli loppuviimein rahasta. Vaikka olen viimeinen ihminen, joka haluaa kieltää, ettei medialla olisi vaikutusta "oikeaan todellisuuteen" ja ihmisten asenteisiin siinä, niin kyllä se nyt vain on niin, että high fäsön nyt vain on hyvin kaukana arkirealiteeteista. Mikä on ookoo catwalkilla ei automaattisesti "suodatu" muuhun yhteiskuntaan. En ole kykenevä sanomaan mitään kovin valaisevaa tästä suhteesta; jokin suhde ja vaikutus tässä on, suuntaan ja toiseen (olipas syvällinen ja omaperäinen ajatus, kyllä:D)

Muotikuvien todellisuus on hypertodellisuutta. Kaikki tietävät (ainakin toivon niin), että kuvia muokataan, ja mikään ei ole miltä näyttää. Sehän sen jutun pointti on! Erikoisuus kiinnittää huomion. Kun siis yhtään asiaa tarkemmin miettii, niin ei ole yhtään omituista, että Pejic on huipulla. Omituista olisi, mikäli ei olisi. Se mikä sen sijaan on outoa, on tämä juttu ko. artikkelissa:

Nor, despite his fame, does he get paid as much as a woman might in his position. He joked: 'I don’t get out of bed for less than $50 a day. I want to make that clear to America. This is a new age of androgynous supermodels. We don’t get out of bed for less than $50 a day.'

Waaaat? Tiedän kyllä, että miesmallit tienaa vähemmän kuin naiset, koska muotibisnes pyörii naisten vaatteiden ympärillä, mutta miten ihmeessä Andrej-raukka ei saa samaa palkkaa kuin joku naismalli, joka on yhtä kysytty? (Vai ymmärsinkö tuon nyt väärin..) Lakkoon, Andrej, sanon minä! Eihän sillä lukeeko henkilötiedoissa F vai M voi olla merkitystä, jos "naisena" poseeraa? Vai onko (tavallista enemmän*) androgyynisen näköisillä malleilla omat (lue: huonommat) liksat?

* Tällä meinaan sitä, että ainahan sitä valitetaan, kuinka naismallit muistuttaa nuoria poikia tms ja on liian laihoja ja epänaisellisia. (Enkä nyt ota kantaa siihen, onko termin "androgyyni" yleinen käyttötapa erityisen johdonmukaista.)

Arkitodellisuutta valokuvissa

James Mollison on valokuvannut valtavasti lastenhuoneita kirjaansa "Where Children Sleep". Juttu aiheesta ja kuvia löytyy: tuolta.

Kuvauskohteiden sijainnit on vaihdellut Yhdysvalloista Kiinaan. Älkää antako artikkelin ensimmäisen kuvan hämätä; lasten huoneiden kuvissa liikutaan yltäkyltäisyydestä toiseen ääripäähän, eli äärimmäiseen köyhyyteen, jossa "lastenhuonetta" markkeeraa maassa makaava patja.
Itse olen aivan hulluna tällaisiin arkielämän taltiointeihin; muistaakseni olen nähnyt hauskan kuvasarjan toimistoista eri maissa..

Edit. myöhemmin: Kuvasarja mitä muistelin löytyy Visual Newsin sivuilta. Kuvaaja on alankomaalainen Jan Banning jonka Bureaurcatics-kuvasarja on kokonaisuudessaan aika vaikuttava.

Banningin projektissa ei ole kyse pelkästä toimistokuvien räpsimisestä (mikä voisi hyvin olla sinällään jo mielenkiintoinen idea), vaan taustalla on laajempi missio:

It is a comparative photographic study of the culture, rituals and symbols of state civil administrations and its servants in eight countries on five continents, selected on the basis of polical, historical and cultural considerations: Bolivia, China, France, India, Liberia, Russia, the United States, and Yemen. In each country, I visited up to hundreds of offices of members of the executive in different services and at different levels. The visits were unannounced and the accompanying writer, Will Tinnemans, by interviewing kept the employees from tidying up or clearing the office. That way, the photos show what a local citizen would be confronted with when entering.

There's a thing called autofiktio...

...jonka kasvavasta ajankohtaisuudesta suomalaisessa kirjallisuuskentässä kirjoittaa kiinnostavasti aihetta tutkiva Päivi Koivisto Kiiltomadossa.

Kun Anja Kauranen kirjoitti 1980-luvun lopulla Kiinalaisen kesän, eivät kriitikot puhuneet mitään autofiktiosta. Romaania, joka kertoi päiväkirjan tavoin Anja Kauranen -nimisen kirjailijan kesästä, kutsuttiin työpäiväkirjaksi ja välityöksi. Kirjassa Kauranen yritti muistuttaa, että jo Pentti Saarikoski kirjoitti tämäntapaisia proosateoksia ja Marquerite Duraskin Ranskassa. Kukaan ei vielä innostunut.

Kauranen palasi Snellmanina samantyyppiseen ilmaisutapaan romaanillaan Side vuonna 1998. Aika oli nyt toinen, ja monessa kirjan kritiikeistä eriteltiin asiantuntevasti teoksen suhdetta omaelämäkerrallisuuteen. Suurta huomiota kirja ei aiheuttanut, koska se oli tehty yhdessä kuvataiteilija Ulla Jokisalon kanssa ja putosi jonnekin taiteiden väliseen halkeamaan.

Itselle nimenomaan Anja Snellman on aina määrittynyt nimenomaan ja erityisesti tuon omaelämäkerrallisuuden (vai pitääkö sanoa autofiktiivisyyden?) kautta, ja henk. koht. mielipiteeni on, että Snellmanin kirjoista parhaita ovat juuri ne, missä tätä piirrettä on eniten. (Tai mistäs minä voin tietää, millä tavalla ja miten paljon hän on siinä ja siinä teoksessa omaa elämäänsä käyttänyt, mutta meinaan, että esim. Ihon aika, Syysprinssi tai Side ovat paljon kovempia teoksia, kuin vaikkapa Pelon maantiede tai Lemmikkikaupan tytöt.)

Myönnettäköön: mulla on kaikenkaikkiaan hieman ambivalentti suhde siihen, miten jotkut kirjat esitetään "elämäkerrallisina"; usein peruste tähän tuntuu liittyvän enemmän kirjailijan (julkiseen) persoonaan/kirjailijakuvaan kuin mihinkään muuhun. Tai sitten siihen, että teos on minä-muodossa kirjoitettu. Ihan kuin olisi jokin tapa kirjoittaa kirja täysin etääntyneenä itsestään? (Meediokirjoittajat tietty, joo, heh..) Autofiktiivisyys on mielekäs tutkimuksellinen lähestymistapa, mutta jotenkin pistää silmään monista kirja-arvioista hehkutus "vahvasti omaelämäkerrallinen" tai "perustuu omiin muistoihin". Tarkasteleeko autofiktio-buumi sittenkään kirjallisen faktan ja fiktion välisen rajan häilytyyttä, vai onko kyse "kaiken paljastamisesta" ja "totuuden esittämisestä" siinä samassa mielessä mitä vaikkapa tositeevee tekee? (Uusi houkutin kuluttajille ympäristössä, jossa melkein kaikki on jo nähty.)

Candice Breitz ja Hollywoodin itkevät naiset

Ihastuin Candice Breitzin taiteeseen kun hän piti näyttelyn EMMAssa vuoden 2010 alkupuolella, ja satuin lukemaan muutaman lehtijutun hänestä. Tai itse asiassa vielä enemmän kuin hänen töihinsä sinänsä, ihastuin siihen viestiin ja innoitukseen, jota hänen työhönsä sisältyy. (Ylistys leikkaa-liimaa-muokkaa-kulttuurille? Pyyntö olla juoksematta karkuun "kevyempää" kulttuuria?)
Enkä edes käynyt EMMAssa, vaan katselin hänen töitään verkosta. (Hieman kaduttaa, olisi voinut olla hauskaa nähdä videoinstallaatio-seinä luonnossa.)

Breitz käyttää teoksissaan nimenomaan lainattua materiaalia: hänen työskentelytapansa on valmiin materiaalin (kuvavirtojen) uudelleentyöstäminen. Ja nimenomaan kaikkien tunteman populaarikulttuurin pilkkominen paloihin ja kasaaminen uudenlaiseksi kokonaisuudeksi. Breitz sanoo Suomen kuvalehden haastattelussa, että amerikkalainen populaarikulttuuri on kolonisoinut meidät kaikki. Hän kutsuu sitä kuvaavasti "ilmaksi jota hengitämme". Sitä ei voi paeta.

Tätä todellisuutta hän prosessoi ja järkyttää erilaisilla tavoilla. Esimerkiksi laittamalla sen puhumaan eri tavalla kuin on totuttu; vaikkapa paljastamaan hollywood-elokuvien naiskuvien maneereja, kuten teoksissa Mother ja Her.





(Kannattaa muuten huomata, että kaikki Breitzin työt taitavat olla kokonaisuudessaan katsottavissa hänen kotisivuillaan. Youtubessa on vain pätkiä.)

Tätä ette muuten tienneet lehmistä

"Lehmät ovat kuin kaneja, ne piiloutuvat ja pysyttelevät hiljaa kun metsästäjä on lähistöllä" sanoo saksalainen metsästäjä.

Kyse on karanneesta lehmästä.

Kyseisellä saksalaislehmällä on vielä hyvät tsänssit nousta uhkaamaan Liekki-sonnin asemaa superkarkulaisena. Vai onko sonneilla ja lehmillä omat sarjansa?

Newark state of mind

Loistava parodia Jay-Z:n ja Alicia Keyesin "Empire State of mind"-kappaleesta. (Varmaan jokainen on joutunut sen kuulemaan siis siinähän hoilataan räppäyksen välissä Nyyjooknyyjooknyyrjooook...)



Yhteiskunnallinen ja kantaaottava, mutta myös hauska. Kuitenkin toinen fiilis on sitten se, että tossa luetellut ongelmat on kuitenkin arkipäivää ko. kaupungissa, eli Newarkissa (New Jerseyn osavaltiossa), ja ympäri Yhdysvaltoja. OC-todellisuus yhtä fiktiota suurimmalle osalle amerikkalaisia kuin meille.

"Yeah I used to live in Brooklyn,
working at a tech firm,
But then I lost that kush job,
thanks to the recession
Now Im at that job and,
I cant pay rent here
I cant pay rent anywhere,
they evict me everywhere--"

"Newark Homeless people, hookers and crack bums,
Theres nowhere they wont poo
Welcome to Newark,
Killers will take you and hide you,
and no one will find you"


Tekijät on näemmä Rob Ryan, Josie Vitetta ja Giovanni Vargas, keitä sitten lienevätkin. (Upea ääni muuten tälläkin naisella!)

Blogger-epäilyksiä..

Nyt se jo alkoi, eli aloin epäillä pidänkö sittenkään tarpeeksi Bloggerista... Ei mitään selväjärkistä syytä siis tähänkään ajatukseen, vaan jotenkin että "olisiko se Wordpress sittenkin kivampi".

Jos totta puhutaan, niin arvoin ja venkslasin suhteellisen pitkään kokonaisuudessaan blogin perustamista, ja sitten sitä, että mihin blogialustaan.. Elämä on kovaa kun on miettii liikaa:D Teen paljon valintoja todella helposti ja pahemmin katumatta, mutta sitten ne pienet jutut, kuten että mitä jukurttia/sampoota/muroja ostaa kaupasta, saattavat kestää suhteettoman kauan. Tää blogi menee samaan kategoriaan näemmä..(Laulaahan Alice Cooperkin, että "it's the little things, that drive me wild..")

(Itse asiassa tausta ja muut asetuksiin liittyvät valinnat menivät suhteellisen kivuttomasti, which was hyvin yllättävää. Tai sitten se johtuu matalasta vaatimustasostani: haluan vain jotain normia.)

Enitenhän pidän ehdottomasti Tumblrista, mutta se on epäjärkevä pohja kirjoittaa mitään pidempää, tai etenkään suomeksi (vaikka kyllähän niinkin porukka tekee); tietenkin juttujen seurailuun se on paras. Tumblrissa se mistä pidän on se, miten kaikki syötteet näkyvät samassa virrassa. (Voisi sanoa että kuten feisbuukissa ikään, mutta empä sanokaan.) Blogaus on siihen verrattuna yksinpuhelua. Ehkä se onkin yhdenlainen pointti..

"Insert: Klassinen aloitusviesti"

Trakoitukseni taitaa olla kirjoittaa sellaisista aiheista, kun kullakin hetkellä tuntuu (ylläri ylläri!), mutta tietenkin on jotain sellaisia aiheita, jotka kiinnostaa eniten, kuten tietynlaiset yhteiskunnalliset aiheet (erityisesti sukupuoliteemat) ja kaunokirjallisuushypetys.

Mitä en aio tehdä:

Sitten sama asia negaation kautta, eli mitä en ainakaan näillä näkymin ole tekemässä:

- Tämä ei ole muotiblogi! Myönnetään, seurailen paljon vaate/muoti-aiheisia blogeja, mutta itse en jaksa tai ole kiinnostunut kuvaamaan vaatteita päälläni, tai muutenkaan pitämään pukeutumispäiväkirjaa. Toisekseen, olen huono (lue: umpisurkea) valokuvaaja, enkä ole kiinnostunut kehittymään siinä taidossa, tai panostamaan kuvauskamoihin, ja kaikki tietävät, että muotiblogi ilman siedettäviä asukuvia on kuolleena syntynyt idea.

- Tämä ei ole lukupäiväkirja! Luen myös säännöllisen epäsäännöllisesti lukupäiväkirja-henkisiä blogeja, mutta sellaistakaan en aio pitää, ihan jo siitä syystä, että henkilökohtaisesti koen hyvin puuduttavaksi ajatuksen kirjoittaa säännöllisesti lukemistani kirjoista yleisiä esittelyjä tai niiden herättämistä tuntemuksista. Ehkä vain olen liian laiska ottamaan analyyttista asennetta lukemaani kaunokirjallisuuteen? (Tämä selittää sen, miksi en lue kirjallisuustieteitä, vaikka kirjallisuusfriikki olenkin..)

- Tämä ei ole opiskelublogi! Varmasti monet aiheet, mistä kirjoitan, liittyvät ainakin eteisesti opiskeluuni, mutta vannon sekä pyhästi että profaanisti, etten kirjoita luennoilla käymisestä, seminaarityön tekemisestä tai sivuainevalinnoista. Ihan vain siitä syystä, että sellainen on aika epäkiinnostavaa (omasta mielestäni, i mean.)

Ja tärkein:

- Tämä ei ole oikeinkirjoitusharjoitus! (Oikeinkirjoitus ja kielioppi noin yleensä on kaunis asia, mutta en halua stressaantua siitä asiasta niin, että miettisin kovinkaan pitkään yksittäistä postausta--etenkin, koska tiedän, että teen helposti kirjoitusvirheitä, koska kirjoitan suhteellisen nopeasti ja mietin aina vähintään kymmentä asiaa kerralla.)

Eipä kai muuta tällä kertaa:D