Ihastuin Candice Breitzin taiteeseen kun hän piti näyttelyn EMMAssa vuoden 2010 alkupuolella, ja satuin lukemaan muutaman lehtijutun hänestä. Tai itse asiassa vielä enemmän kuin hänen töihinsä sinänsä, ihastuin siihen viestiin ja innoitukseen, jota hänen työhönsä sisältyy. (Ylistys leikkaa-liimaa-muokkaa-kulttuurille? Pyyntö olla juoksematta karkuun "kevyempää" kulttuuria?)
Enkä edes käynyt EMMAssa, vaan katselin hänen töitään verkosta. (Hieman kaduttaa, olisi voinut olla hauskaa nähdä videoinstallaatio-seinä luonnossa.)
Breitz käyttää teoksissaan nimenomaan lainattua materiaalia: hänen työskentelytapansa on valmiin materiaalin (kuvavirtojen) uudelleentyöstäminen. Ja nimenomaan kaikkien tunteman populaarikulttuurin pilkkominen paloihin ja kasaaminen uudenlaiseksi kokonaisuudeksi. Breitz sanoo Suomen kuvalehden haastattelussa, että amerikkalainen populaarikulttuuri on kolonisoinut meidät kaikki. Hän kutsuu sitä kuvaavasti "ilmaksi jota hengitämme". Sitä ei voi paeta.
Tätä todellisuutta hän prosessoi ja järkyttää erilaisilla tavoilla. Esimerkiksi laittamalla sen puhumaan eri tavalla kuin on totuttu; vaikkapa paljastamaan hollywood-elokuvien naiskuvien maneereja, kuten teoksissa Mother ja Her.
(Kannattaa muuten huomata, että kaikki Breitzin työt taitavat olla kokonaisuudessaan katsottavissa hänen kotisivuillaan. Youtubessa on vain pätkiä.)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti