En yleensä elämäkertoja lue..

...mutta tämän hankin:

Eli Michael Monroen elämäkerta. Sinällään jännää, että Maikkelihan on kauhean suojeleva ollut yksityiselämäänsä kohtaan, eli aika kaukana mistään Andy-tyylisestä elokuva ja elämäkerta ja tositeevee-sarja-meiningistä. (Huom. mulla on Sheriffi McCoy-teos Andyn nimmarilla, ja musta The Real McCoy on edelleen aika kova leffa; suosittelen sitä, en ko. elämäkertaa.) Mutta kuten M. jossain haastiksessa nyt sanoi, niin joku muu sen elämän kuitenkin jossain vaiheessa kertoo, parempi tehdä itse.

Pidän muuten huomattavasti enemmän fiktiivisistä elämäkerroista, tyyliin puolikaunosta: esim. Rakel Liehun Helene (Schjefbeckistä) on aivan mahtava, samoin Helena Sinervon Runoilijan talossa (Eeva-Liisa Mannerista). Ulkomaisista mieleen tulee ekaksi Joyce Carol Oatesin Blondi (Marilyn Monroesta).

Naiserityistä naiselokuvaa

Kävin sitten elokuvissa siskon kanssa (mun synttärilahja). Piiat (The Help) oli vielä parempi kuin mitä oletin; ts. jotenkin arvostelut on kummasti vaihdellu kolmesta tähdestä viiteen. Veikkaisin tämän toisaalla esiintyvän epäilyn juontuvan siitä, että kyseessä on nimenomaan naisten elokuva, eikä missään nimessä siinä mielessä, etteikö siitä yhtä lailla miehet voisi tykätä/tykkäisi, vaan sitä kautta, että elokuvan tarina on tarina naisista ja päähenkilöhahmot ovat näinollen tietenkin naisia. Yhdysvaltojen 50/60-luvun konservatiivisessa ilmapiirissä pyristelevä kunnianhimoinen nainen, sekä etelävaltioiden rotuerottelupolitiikka, jota kuvataan nimenomaan mustien kotiapulaisten (nimikkeenä help) työnteon ja elämän kautta. Ja kuten esim. Keskisuomalaisen arvio huomauttaa, niin elokuva kertoo yhtä paljon naisten välisestä ystävyydestä kuin rotuerottelun järjettömyydestä ja inhimillisistä kärsimyksistä. Enkä nyt halua harrastaa mitään kauhean rankkoja yleistyksiä, mutta väittäisin, että hardcore-leffaintoilijat tuppaa pitämään naisiin keskittyviä elokuvia yksiselitteisen hömppänä. Myönnän: monet naisille suunnatut elokuvatuotteet on juurikin tätä kategoriaa, mutta ei missään nimessä kaikki. Nih.

Joojoo, onhan toi nyt turhan siloiteltu tarina, mutta hollywood-leffojen skaalalla kuitenkin jo jotain. Tietty ihan eri asia tehdä yhteiskunnallista leffaa ajoista jotka on jo takana päin kuin nykyisemmistä ongelmista, mutta toisaalta kun tiedetään että rasismi elää edelleen Yhdysvalloissa, niin: virkistävä poikkeus tältäkin saralta.

Leffahan perustuu (en tiedä kuinka tiiviisti) Kathryn Stockettin samannimiseen menestysromaaniin, jonka kantta muistan katselleeni jossain kirjakaupassa.

Octavia Spencer ja Viola Davis, jotka kyllä loistaa tossa leffassa. Kuva sivulta The Help trailer

Seuraavaksi sitten Almodovarin Iho jossa elän. Toisaalta en tiedä onko se vähän liikaa mulle, huiii ja yök. Ehkä pakko kuitenkin.

Elokuvista jotain höpinää

Katselimpas taas eilen American Beautyn kun sattui tulemaan teeveestä. Taas kerran parempi kuin mitä muistin, ja syykin tykkäämiseeni selvisi, kun tajusin, että sen on käsikirjoittanut Alan Ball, joka on siis rakastamieni Mullan alla- ja True Blood-sarjojen luoja.

Kyllähän tosta leffasta tulee kauheet ysärifibat, ja oikeeasti miettii että pukeuduttiinko silloin noin, mutta Thora Birch on niin mahtava. Niin joo, onhan siinä leffassa tietty se keski-ikäisen miehen kriisi, mutta sitä en oikein osaa kommentoida: paitsi tietysti että AB:ssä se kriisin kuvaus viedään nerokkaasti absurdiksi, mikä paljastaa sekä kriisin, että tietynlaisen (ehkä yleensä keskiluokkaiseksi leimatun?) elämänasenteen, järjettömyyden. Mulle on kuitenkin tärkeintä, että Thoran hahmo ja naapurin oudoksi haukuttu poika löysivät toisensa. (Ihanaa.)

Thora Birch on aivan huippu myös yhdessä suosikkileffoistani, Ghost Worldissa. Harvoinpa elokuvat luo mulle mitään erityisiä samaistumiskokemuksia (ainakaan yhtään syvällisempiä), mutta GW on niitä harvoja. Erityisesti silloin kun katsoin sen joskus 16-vuotiaana, ja toisaalta vieläkin. Se tunne että ihmiset on outoja ja kiinnostunut jotenkin ihan eri asioista kuin itse, ja haluisi kadota, mutta päätyy vaan tarkkaileen suht vieraantuneen oloisena. Kaikki varmasti tuntee noin, ainakin välillä, olettaisin. Mutta ehkä eniten toi kuuluu teini-ikään. (Tai sitten siitä ei pääse sen jälkeen koskaan eroon.)

Kuvat filxter.comista.

Ei niin hyvää puuta vaan norjalaista puuta

(Otsikossa mukahauska viittaus Vesku Loirin "Niin hyvää puuta"-kappaleeseen. On muuten kauhea kappale.)

Haluaisin kovasti nähdä elokuvan Norwegian Wood. Ongelma on siinä, että se perustuu Haruki Murakamin samannimiseen romaaniin, jonka haluaisin lukea ennen leffan katsomista.
Syy kai lähinnä se, että pidän kirjoista enemmän kuin elokuvista, ja toisaalta sitten, kirjaa on ärsyttävä lukea, jos on nähnyt elokuvan. Toisaalta voi hyvin olla, että tuo elokuva on sellainen, että se on itsessään upea..

Haruki Murakami:Norwegian Wood. Kannen kuvan nappasin tuolta: coverspy.tumblr.com

(Ei sillä etten voisi lukea englanniksi, mutta romaanit luen kuitenkin mieluiten suomeksi, kun muutenkin pitää ulkomaankielisiä kirjoja lukea riittämiin syystä: gradun suunnittelu/toteutus. Romaanit on rentoutumista varten.)

Nyt toisaalta kuitenkin huomasin, että Murakamin kirjat on SUOMENNETTU ENGLANNIN KAUTTA. Voi hyvä ihme mihin tämä maailma on menossa. Kai sen sitten voi lukee enkuksi, samapa tuo..

Tästä ongelmasta ei voi sanoa muuta, kun että There are real problems... And then there are rich world problems. (Hävettää.)