Tiedon valta/tie

Nojoo, nytpä on sitten Foucault'n Sanat ja asiat (Les mots et les choses) luettu. Empäs sillälailla kovasti diggaile F:ta, tai siis ole erityisen fani. Toisaalta F. on juuri niitä yliviitattuja tekijöitä, mikä ei sinällään tarkoita että pitäisin häntä jotenkin yliarvostettuna tms, vaan kyse on ehkä osaltaan jonkinlaisesta kerrannaisvaikutuksesta: kun kaikki tuntee, niin siitä tulee "pakollista tietää" ja tällaisiin viitataan enemmän, ja taas enemmän. F. on kuitenkin käsitellyt niin laajalla skaalalla monen eri tieteen piiriin luettavia aiheita, joten mittava vaikutus on ymmärrettävää. SJA käsittelee tietämisen/tiedon tapojen muodostumista historiallisessa perspektiivissä. (Tietämisen muotojen ja tiedon jäsennysten muuttumiset ja murtumat ja uusien synty.) Esiteos, ajalta ennen varsinaista Tiedon arkeologiaa.

Niin joo, enpäs varmaan olekaan aiemmin kirjottanut mtn filosofiaa edes läheltä liippaavaa, ja tadaa: tuotan pettymyksen nytkin, ja *Fuko:* ja episteemien muodostumiset saavat luvan toimia vain johdatuksena tiedon muodostumiseen tasolla wiki-hanke. Wikipedia on ajatuksena vallankumouksellinen: demokraattinen ja "vapaa" yhteisöhanke. Itsehän nykyään suhtaudun suopeammin wikipediaan, sen sijaan että ennen pidin sitä paljon turhempana ja huonompana: kuitenkin tosiasiassahan on niin, että suomenkielisessä wikissä on myös hyviä artikkeleita, ja toisaalta wikipediaa parempaa paikkaa tarkastaa vaikkapa jonkin kirjailijan teokset tai syntymäaika ei ole. Ainakin tämänkaltaisiin tarpeisiin se on nettiaikana ykköspaikka. (Kyllä, kääntymys on tapahtunut siksi, että olen ruvennut itsekin jossain vaiheessa muokkailemaan wikipediaa.)

Mutta: (suomenkielisen) wikipedian artikkeleissa (niiden sisällössä ja toisaalta siinä, mistä aiheista artikkeleita ylipäätään on) on nähtävissä jotain tietynlaisen informaatiolähteen rakentamisen ja esittämisen muotojen ongelmallisuus.* (Huom. en yritä sanoa kovinkaan paljon yksittäisten muokkaajien intentioista, ehkä enemmän suuremmista lainalaisuuksista.)**

Kaiken tiedon samanarvoisuus. Kuka puhuu? Onko lukijan mahdollista tätä arvioida, ja millä tavalla? Tässä nimenomaan tulee ongelmana esiin: kun ei ole muuta standardia kuin pyrkimys neutraaliuteen ja objektiivisuuteen, niin nämä jäävät käytännössä aika usein pelkästään tyhjiksi sanoiksi. Periaatteessahan wikin yleisissä ohjeissa on viisaasti, että "monetkaan eri näkökulmat ei suoraan takaa artikkelin neutraaliutta ja objektiivisuutta".
Kaksi ongelmallista tapaa häivyttää puhuja: 1. joko passiivissa kirjoittaminen, jolloin tiedon alkupiste löytyy vasta lähdeluettelosta tai 2. "tässä-joku-täysin-randomi-nimi" on sanonut että...-tapa. Mitäs siihen voi todeta kuin: Jaa, kiitos tiedosta. Niin se sitten kai on. Tai googlata tyypin, ja huomata, että hän on kyllä olemassa, mutta ei ko. asiaan liittyen NIIIIN merkittävä, tai että paljon merkittävimpiäkin näkökumia on, jotka olisi syytä ottaa tämän valitun lisäksi mukaan.

Kuka/ketkä muokkaavat? Ei ole pitkää aikaa, kun julkaistiin tutkimus koskien englanninkielisen wikipedian muokkaajista: alle viidesosa oli naisia.

Painotuserot: mistä kirjoitetaan ja mistä ei. Toisaalta ne aiheet, joista paljon tekstiä=ihmisillä on mielenkiintoa aihetta kohtaan. Tai ainakin mielenkiintoa saada juuri wikipediaan aihe kattavasti esille. Toisaalta: monista aiheista "kritiikki"-osio on paljon laajempi ja paneutuneempi kuin itse aihe. Vertaa: Naistutkimus vs. Naistutkimuksen kritiikki. (Harvoin on yhtä hesarin juttua dokumentoitu niin huolella wikipediaan.)

Kaikki säilyy. Kun mitään (tai juuri mitään) lähteistettyä ei poisteta, ellei se ole täydellisen epärelevanttia/resentristä, tämä on omiaan kartuttamaan suhteellisen turhaa materiaalia ja vääristämään näkökulmaa ei-neutraaliksi. Tämä on juuri taas relevanttiuden arvioinnin vaikeus; ja ajan puute: ei voida olettaa, että jokaista artikkelia vahditaan sisällön osalta koko ajan. Painotus on tietenkin kotimaisissa henkilöissä ja pinnallaolevissa aiheissa.

Mikä on wikipediassa, se on olemassa. Taistelu tiedon sisällön määrittelystä on saanut uusia ulottuvuuksia: suomalaisessa wikipediassa on jatkuvien muutossotien takia lukittuja artikkeleita; nämä tietenkin kiistellyistä aiheista (esimerkkinä tästä Greenpeace.) Samaten on artikkeleita, jotka ovat varsinaisina propagandasäiliöinä lukukelvottomia (esimerkkinä perheväkivalta-artikkeli). Mikä muu tuokaan lähemmäs asioiden tilan määrittelyn ydintä, kuin rivit wikipediassa? Mitkään tieteelliset tutkimukset eivät pääse samaan saavutettavuuteen.

Tiedon suodattuminen tietyn näkökulman kautta. Angloamerikkalainen tulokulma asiaan kuin asiaan on aika ilmeinen: joko suoraan englanninkielisestä wikipediasta käännettyjen artikkelien muodossa tai sitten lähteiden käytössä. Monessa aiheessa ongelmaa ei ole, mutta on aiheita, joiden kohdalla english-speaking-worldin kautta suodatettu tieto ei ole adekvaattia; yhtenä esimerkkinä mannermaiset ajattelijat.
Toisaalta: usein 1. (populaari)tieteellisessä sekä 2. kansainvälisiä asioita käsittelevissä artikkeleissa mukaan tulee paljon vaikkapa jenkkien sisä- ja ulkopol. vääntöihin/konflikteihin viittaavaa ainesta, joka ei anna suomalaiselle lukijalle juuri mitään, eikä hän ainakaan pysty sen alkuperää reflektoimaan. Satunnaisena, mutta todella kuvaavana esimerkkinä jälkimmäisestä ongelmasta on Amnesty Internationalia käsittelevä artikkeli, ja erityisesti artikkeli Amnesty Internationalin kritiikki, jollaista vastaavaa artikkelia en löytänyt englanninkielisen wikipedian lisäksi muunkielisistä. Huom. kyse ei ole siitä, etteikö AI:a saisi arvostella, ja siitä kertoa wikipediassa, vaan siitä, että otetaanko jokainen yhdysvaltalaisen kolumnistin kommentti sellaisena kritiikkinä, jonka paikka on tietosanakirjassa: aiheellista kritiikkiä on tuosta artikkelista jäänyt pois -siitä syystä tietenkin, kun pääasiana ei ole ollut mahd. kattava tieto, vaan yhden näkökulman ("Amnesty on vasemmistolainen humpuukijärjestö joka vainoaa yhdysvaltoja") esiin saaminen.

MITÄ TÄSTÄ OPIMME? Ainakin se, että wikipedia on sitä parempi ja objektiivisempi, mitä enemmän erilaisia, erilaisilla tiedoilla ja intresseillä varustettuja ihmisiä sitä tekee. Hus siitä kirjoittamaan/parantelemaan wikiartikkelia aiheesta jonka tunnet hyvin! :D Amen.


*Vuosisadan kysymys on tietenkin se, millä tavalla wikipedia eroaa tässä suhteessa vaikkapa kirjojen julkaisusta muuten kuin: portinvartijoita ei ole. Tämä on sekä hyvä että huono asia.
**Monet ongelmat liittyvät jollain tasolla tieteellisen vs. yleistiedon erottelun vaikeuteen, ja toisaalta tieteellisen auktorisaation puutteeseen, mutta sitä en käsittele tässä jo aiheen laajuuden takia. Perimmäinen kysymys on: voiko wikipedian kaltainen projektin saavuttaa tavoitteensa? Toimiiko demokraattinen sääntely ja kontrolli tarpeeksi?

"Anonyymit digitaaliset hamstraajat"?

Eli informaatioyhteiskunta mahdollistaa digitaalisen hamstraamisen. En ollut ajatellut asiaa aiemmin, mutta kun luin Jezelistä jutun Hello, I Am A Digital Hoarder, niin tuntui kyllä tutulta ilmiö. Ihan henk. koht. tasolla myös.

(Ylläolevan upean kuvan on tehnyt Jason Casteel, SykotikScarecrow Deviantartissa.)

I mean, when someone says, "Do you have that email where the guy wrote that the only remaining piece of Americana in the NEW WORLD ORDER is Spuds McKenzie?" I am the one who can say, "Yes, I'll forward it to you."

Muuta teekään kuin säilön myöhemmäksi tai "laitan talteen siltä varalta että haluan katsoa/tarvitsen myöhemmin.."

The thing is, we live in a consumer culture. It's all about accumulating things: Clothes, shoes, snapshots, friends, followers, likes. We've created a world of have and have-nots, and convinced ourselves that it's always better to have. So I blame society!

Näinhän se menee: kulutan, siis olen. (Pahoitteluni, vihaan syvästi "ajattelen siis olen"-väännöksiä, mutta joskus lankean niiden käyttöön silti.)

Toinen juttu on sitten se välttämättömyys olla tavoitettavissa koko ajan, ja pelko siitä, että jotain tärkeää/oleellista/hauskaa menee ohi. Osittain kyse on omaan päähän liittyvistä pakkomielteistä, toisaalta ulkoisesta paineesta. En silti suuremmiten valita tästä jutusta; tai siis olen aika kotonani jatkuvan virtauksen keskellä, mikä johtuu ehkä kärsimättömästä luonteestani. Ja koneen voi sulkea (pitää voida!) silloin kun siltä tuntuu.

Ajankulun (vaiko elämän) pakottamista valinnoista, eli kvasisyvällistä aivo-oksennusta

Todella usein iskee se ärsyttävä tunne, että maailmassa on aivan liikaa mielenkiintoisia asioita, joihin täytyisi ehtiä tutustumaan. (Tämä nyt ei ole mitenkään erityisesti juuri minun oma ongelmani, vaan suht yleinen.) Kuitenkin vuorokaudessa on vain tietty määrä valveillaolotunteja, ja niin edespäin. Silti listaan toiveikkaasti kaiken jännän kuuloisen mitä eteen osuu. Ettei mikään mene ohi. Ehkä oikeesti pitäisi huolestua sitten, kun tuntuu ettei mikään innosta? Ja kaikki näyttäisi olevan vaan plaah ja samaa mössöä.

Loppu on valintoja. Jotenkin tuntuu että valitsemista, tai oikeammin sen satunnaisuutta, huomioidaan liian vähän kun puhutaan ihmiselämää määrittävistä jutuista. Valinnoistahan puhutaan eettisen tarkastelun osana ("miten osaa valita sen mitä on oikein?) tai sitten laskennallisena vertaamisena ja eri vaihtoehtojen punnitsemisena ("ostanko nyt jotain vai säästänkö?"). Kysymys on siis isoista ja merkittävistä päätöksistä, mutta mitenkäs ne pienet? Kuitenkin ylipäätään mihinkään isompaan valintatilanteeseen päätyminen vaatii jatkuvaa valitsemista. (Lapsena puolesta tietenkin valitaan.) Jos nyt ei puhuta välttämättä valinnoista kuten kävelenkö tällä vai tuolla puolella katua, niin kuitenkin jotenkin monet tärkeämmätkin valinnat on helposti tietyllä tavalla yhteydessä aikaisempiin, suhteellisen pieniin valintoihin.

Kyllä, tykkään välillä silmäillä pitkään hyllyjä kirjastossa (kirjakauppakin käy, mutta valikoimaa on vähemmän, ja valinnat maksaa) ja päätyä jokseenkin ennustamattomiin valintoihin. Viimeksi Metsossa käydessä satunnaispoimin Bertolt Brechtin Käänteiden kirjan (alkup. vuodelta 1965, suomennos 1998) joka on takakannen mukaan "aiemmin suomentamaton poliittis-filosofinen klassikko". Jännä kirja, vitsikkäämpi ja ajankohtaisempi kuin odotin; näistä ominaisuuksista edellinen johtuu siitä, että kirja koostuu ajatuksista, jotka on muotoiltu vanhojen kiinalaisten viisauksien muotoon:

TASA-ARVOSTA
Me-ti sanoi: Vasta kun tasa-arvoiset edellytykset on luotu, voidaan puhua epätasa-arvosta. Vasta kuin kaikkien jalat ovat yhtä pitkät, voidaan ratkaista kuka kohoaa muita korkeammalle.

(Brecht 1998, 179. suom. Vesa Oittinen)

MISTÄ ME-TI EI PITÄNYT
Me-ti ei pitänyt uudenvuoden juhlinnasta, hyvästijätöistä, syntymäpäivälahjoista, onnettomien ihmisten näkemisestä, tulevaisuudensuunnitelmien tekemisestä, menestyksestä nauttimisesta, tappioiden valittelusta, kiireen tunteesta, puheiden improvisoinnista, keskusteluista ilman keskustelunaihetta ja siitä että hänen huomiotaan kiinnitettiin kauniisiin luonnonilmiöihin. Hän sanoi: On muutenkin kyllin vaiheaa havaita todelliset käännekohdat.

(Brecht 1998, 195-196. suom. Vesa Oittinen)

Elokuvista jotain höpinää

Katselimpas taas eilen American Beautyn kun sattui tulemaan teeveestä. Taas kerran parempi kuin mitä muistin, ja syykin tykkäämiseeni selvisi, kun tajusin, että sen on käsikirjoittanut Alan Ball, joka on siis rakastamieni Mullan alla- ja True Blood-sarjojen luoja.

Kyllähän tosta leffasta tulee kauheet ysärifibat, ja oikeeasti miettii että pukeuduttiinko silloin noin, mutta Thora Birch on niin mahtava. Niin joo, onhan siinä leffassa tietty se keski-ikäisen miehen kriisi, mutta sitä en oikein osaa kommentoida: paitsi tietysti että AB:ssä se kriisin kuvaus viedään nerokkaasti absurdiksi, mikä paljastaa sekä kriisin, että tietynlaisen (ehkä yleensä keskiluokkaiseksi leimatun?) elämänasenteen, järjettömyyden. Mulle on kuitenkin tärkeintä, että Thoran hahmo ja naapurin oudoksi haukuttu poika löysivät toisensa. (Ihanaa.)

Thora Birch on aivan huippu myös yhdessä suosikkileffoistani, Ghost Worldissa. Harvoinpa elokuvat luo mulle mitään erityisiä samaistumiskokemuksia (ainakaan yhtään syvällisempiä), mutta GW on niitä harvoja. Erityisesti silloin kun katsoin sen joskus 16-vuotiaana, ja toisaalta vieläkin. Se tunne että ihmiset on outoja ja kiinnostunut jotenkin ihan eri asioista kuin itse, ja haluisi kadota, mutta päätyy vaan tarkkaileen suht vieraantuneen oloisena. Kaikki varmasti tuntee noin, ainakin välillä, olettaisin. Mutta ehkä eniten toi kuuluu teini-ikään. (Tai sitten siitä ei pääse sen jälkeen koskaan eroon.)

Kuvat filxter.comista.

Taiteen käsittämättömyydestä

Ahaa, en sitten pääse tästä performanssi-aiheesta eroon, sillä eilen ilmestyneessä Hesarin Nyt-liitteessä oli juttu kuvanveistäjä & performanssitaiteilija Mimosa Palesta. Varmaankin moni (kuten itsekin), muistaa Palen parhaiten Mobile Female Monument-nimisestä, naisen sukupuolielintä esittävästä teoksesta, jonka Suomen Estetiikan Seura palkitsi Vuoden esteettisenä tekona 2007. Siitä lisää seuran sivuilta tuolta.

Nytin haastattelu oli mielenkiintoinen, lähinnä se mikä hieman ärsytti, löytyi jo kannesta, jossa on Pale päässään shottilasi-hattu, ja teksti "Käsitätkö? Tässä on Mimosa Pale ja tämä on hänen taidettaan. [--]" (Puhun seuraavassa nyt nimenomaan yleisestä tendenssistä käsitellä taidetta mediassa; EN siis Nytin jutusta, enkä mistään tietystä lehdestä/toimittajasta. Tiedän tiedän, otsikot tehdään tarkoituksella kiinnostavamma oloisiksi ETC.) Sitä meinaan vaan, että jotenkin olen lukenut niin montakymmentä juttua, jotka alkavat jotenkin niin, että "Onko tämä nyt aivan käsittämätöntä/ihmeellistä/omituista vai ei." Jotenkin lukija yritetään houkutella, tai hänen oletetaan jo olevan valmiiksi sellaisessa positiossa, että hän ei ole IKINÄKOSKAAN kuullutkaan, että on olemassa muuta taidetta kuin "Taistelevat metsot", tai ainakin, että lukija on hämillään tai jopa paheksuu jutussa esiteltävää ihmeellisenä postmodernina/tekotaiteena/ei-ymmärrettävänä . Toimittaja ikään kuin asettuu puolustuskannalle tai todistamaan, että "kyllä tämä nyt on kanssa ihan oikeata taidetta".

Ehkä ärsyynnyn pienestä, mutta on jotenkin ihmeellistä, miten helposti ajatellaan, että jokin käsittämätön keskivertolukija pitää suostutella uskomaan, että "Kiasmassa on hei oikeasti sellastakin taidetta jota voi jopa mennä katsomaan OMG". Vai niin, jotenkin luulisi, että tämä tieto on jo tavoittanut kaikki. Jos joku on haluaa olla sitä mieltä, että kaikki suomalainen/koko maailman tällä hetkellä tehtävä taide on moskaa, niin hänellä on oikeus mielipiteeseensä, mutta epäilen, että tyyppi joka jatkuvasti niputtaa kaiken taiteen samaan kasaan ja sanoo "en ymmärrä tämä on huonoa" ei ole A. juurikaan tutustunut siihen mitä ylipäätään Suomessa tai muualla hommaillaan tai B. välttämättä kiinnostunut muuttamaan näkemystään, vaikka hänelle esiteltäisiin mitä.

Muistaakseni Vuoden nuori taiteilija 2011 Anna Tuori, jonka töihin olen muuten aivan hulluna, kommentoi jossain muotilehdessä (kyllä, luen niitä, eikä edes hävetä!) ettei ollut kamalan ihastunut Kiasman viimevuotiseenTee ite parempi-kampanjasta. Onhan se niin, että tuollainen ennemminkin pitää yllä ja uusintaa nykytaiteeseen liitettyjä käsityksiä juuri "käsittämättömänä" tai teknisesti sellaisena, että kuka tahansa/lapsikin pystyisi sen tekemään. Varmaankin pointti oli päinvastainen, ja eihän se paha asia ole, että ihmiset kiinnostuu, mutta ei tuo silti välttämättä mitään ennakkoluuloja murra.

En sano että kaikki Suomessa tehtävä taide on kiinnostavaa kaikkien mielestä. Tai että sen tarvitsisi olla. Ei tietenkään tarvitse!

Jokaisella on tietysti oikeus sanoa, että "en pidä siitä ja siitä teoksesta/taiteilijasta/esityksestä", tai että "entisaikaan patsaat oli hienompia". Sen sijaan kaiken nykytaiteen pitäminen kategorisesti huonona on lähempää tarkastelua kestämätön näkökanta (ellei sitten vihaa tasapuolisesti kaikkea ja kaikkina aikoina tehtyä taidetta, mikä on aika harvinainen näkemys..)

Ja siitä käsittämisestä: Se on yliarvostettua. Ei teeveetäkään tarvitse katsoa sillä mielellä, että "mikä tämän sarjan salattu intentio on". Jos tykkää tai kiinnostuu tai nauraa, niin se on tarpeeksi.

There's a thing called autofiktio...

...jonka kasvavasta ajankohtaisuudesta suomalaisessa kirjallisuuskentässä kirjoittaa kiinnostavasti aihetta tutkiva Päivi Koivisto Kiiltomadossa.

Kun Anja Kauranen kirjoitti 1980-luvun lopulla Kiinalaisen kesän, eivät kriitikot puhuneet mitään autofiktiosta. Romaania, joka kertoi päiväkirjan tavoin Anja Kauranen -nimisen kirjailijan kesästä, kutsuttiin työpäiväkirjaksi ja välityöksi. Kirjassa Kauranen yritti muistuttaa, että jo Pentti Saarikoski kirjoitti tämäntapaisia proosateoksia ja Marquerite Duraskin Ranskassa. Kukaan ei vielä innostunut.

Kauranen palasi Snellmanina samantyyppiseen ilmaisutapaan romaanillaan Side vuonna 1998. Aika oli nyt toinen, ja monessa kirjan kritiikeistä eriteltiin asiantuntevasti teoksen suhdetta omaelämäkerrallisuuteen. Suurta huomiota kirja ei aiheuttanut, koska se oli tehty yhdessä kuvataiteilija Ulla Jokisalon kanssa ja putosi jonnekin taiteiden väliseen halkeamaan.

Itselle nimenomaan Anja Snellman on aina määrittynyt nimenomaan ja erityisesti tuon omaelämäkerrallisuuden (vai pitääkö sanoa autofiktiivisyyden?) kautta, ja henk. koht. mielipiteeni on, että Snellmanin kirjoista parhaita ovat juuri ne, missä tätä piirrettä on eniten. (Tai mistäs minä voin tietää, millä tavalla ja miten paljon hän on siinä ja siinä teoksessa omaa elämäänsä käyttänyt, mutta meinaan, että esim. Ihon aika, Syysprinssi tai Side ovat paljon kovempia teoksia, kuin vaikkapa Pelon maantiede tai Lemmikkikaupan tytöt.)

Myönnettäköön: mulla on kaikenkaikkiaan hieman ambivalentti suhde siihen, miten jotkut kirjat esitetään "elämäkerrallisina"; usein peruste tähän tuntuu liittyvän enemmän kirjailijan (julkiseen) persoonaan/kirjailijakuvaan kuin mihinkään muuhun. Tai sitten siihen, että teos on minä-muodossa kirjoitettu. Ihan kuin olisi jokin tapa kirjoittaa kirja täysin etääntyneenä itsestään? (Meediokirjoittajat tietty, joo, heh..) Autofiktiivisyys on mielekäs tutkimuksellinen lähestymistapa, mutta jotenkin pistää silmään monista kirja-arvioista hehkutus "vahvasti omaelämäkerrallinen" tai "perustuu omiin muistoihin". Tarkasteleeko autofiktio-buumi sittenkään kirjallisen faktan ja fiktion välisen rajan häilytyyttä, vai onko kyse "kaiken paljastamisesta" ja "totuuden esittämisestä" siinä samassa mielessä mitä vaikkapa tositeevee tekee? (Uusi houkutin kuluttajille ympäristössä, jossa melkein kaikki on jo nähty.)

Blogger-epäilyksiä..

Nyt se jo alkoi, eli aloin epäillä pidänkö sittenkään tarpeeksi Bloggerista... Ei mitään selväjärkistä syytä siis tähänkään ajatukseen, vaan jotenkin että "olisiko se Wordpress sittenkin kivampi".

Jos totta puhutaan, niin arvoin ja venkslasin suhteellisen pitkään kokonaisuudessaan blogin perustamista, ja sitten sitä, että mihin blogialustaan.. Elämä on kovaa kun on miettii liikaa:D Teen paljon valintoja todella helposti ja pahemmin katumatta, mutta sitten ne pienet jutut, kuten että mitä jukurttia/sampoota/muroja ostaa kaupasta, saattavat kestää suhteettoman kauan. Tää blogi menee samaan kategoriaan näemmä..(Laulaahan Alice Cooperkin, että "it's the little things, that drive me wild..")

(Itse asiassa tausta ja muut asetuksiin liittyvät valinnat menivät suhteellisen kivuttomasti, which was hyvin yllättävää. Tai sitten se johtuu matalasta vaatimustasostani: haluan vain jotain normia.)

Enitenhän pidän ehdottomasti Tumblrista, mutta se on epäjärkevä pohja kirjoittaa mitään pidempää, tai etenkään suomeksi (vaikka kyllähän niinkin porukka tekee); tietenkin juttujen seurailuun se on paras. Tumblrissa se mistä pidän on se, miten kaikki syötteet näkyvät samassa virrassa. (Voisi sanoa että kuten feisbuukissa ikään, mutta empä sanokaan.) Blogaus on siihen verrattuna yksinpuhelua. Ehkä se onkin yhdenlainen pointti..