Ainakin tämä Missä muruseni on-parodia nauratti:
Ylipäätään suomihuumori(?) -kyseenalaistan käsitteen- uppoo hyvin huonosti: tuntuu että täällä edelleen hauskuuden huipentuma on mies mekossa tai todella kuluneen stereotyypit, tai sitten se että puhutaan oudolla äänellä on joku hauskuuden huipentuma (huom. en sano ettei saisi tykätä, mutta en itse osaa nauraa sen vuoksi, että tiedän, että "tän kuulu olla hauskaa". Eipä useinkaan jenkkikomediatkaan naurata, joten ei ongelma ole mikään suomalaisten oma.)
Ylipäänsä, hauskimpia juttuja, mitä oon teevestä katsonut, on esim. Omid Djalili Show, Krishna Soikoon (Goodness Gracious Me), -joka tuli teeveestä aikoja sitten, mutta pitäisi kyllä uusintana näyttää taas!!- ja sitten joku Pikku-Britannia. Conanin talkkis naurattaa usein, mutta siinäkin on kauheasti sellasta to-del-la kulunutta läppää.
Huom: stereotyypeille saa ja voi nauraa, mutta siis niiden pöljyydelle, tai sit itseironisesti, mutta olemassaoleville stereotyypittelyn näennäiseen osuvuuteen perustuva komedia ei vaan ole hauskaa, tai ainakaan nokkelaa; siis hengessä ompas naiset tosi pinnallisia/ylitunteellisia/epäloogisia, hekoheko. (Tässä postauksessani yksi selitys, että miksi.) Tää siis alkaa naurattaan tasan sitten, kun toi ole se yleinen käsitys suurella osalla porukkaa, jottei kenenkään tarvitse murehtia sitä, että pidetäänkö tässä hjuumorin keinoin yllä alistavia käytänteitä.
