Siksi...

...valtiollinen tasa-arvopolitiikka ei pelkästään ole riittävää. (Ylioppilaslehti: Harhautettujen asialla.)

"Repo väittää väitöskirjassaan, ettei tasa-arvopolitiikka tähtää sukupuolten välisten epäoikeudenmukaisuuksien poistamiseen, vaan syntyvyyden kohottamiseen. Väes-töprojekti sai alkunsa 1970-luvulla, kun huomattiin, että yhä useampi nainen käy töissä ja synnyttää vähemmän lapsia. Tasa-arvopolitiikasta alettiin puhua, jotta naiset saataisiin sekä töihin että synnyttämään enemmän lapsia.

Tutkija myöntää, että tasa-arvopolitiikka on äitiysvapaineen ja päiväkoteineen tehnyt elämästä helpompaa. Se sisältää kuitenkin paradoksin, koska sen tarkoitus on parantaa kilpailukykyä.

”Tasa-arvopolitiikan päämäärä ei ole poistaa sukupuolirooleja tai vapauttaa ihmisiä niiden tuomista rasitteista.”

Siksi käsite ei Revon mielestä enää sovi feministeille, joille se alun perin kuului.

”Tärkeintä on, ettei feminismi ole vain sukupuolten välistä tasa-arvopolitiikkaa. Sen on oltava moninaista.”

Repo pitää ongelmallisena, että tasa-arvopolitiikka on keskittynyt vain naisiin ja synnyttämiseen, eikä esimerkiksi miesten välisestä väkivallasta tai isyysvapaista puhuta vielä tarpeeksi.

Revolle feminismi merkitsee asioiden kyseenalaistamista, taidetta, kirjoittamista ja uusien maailmojen luomista."

...koulutuspolitiikka on politiikkaa, eikä maksuton ja yhtenäinen koulujärjestelmä ole itsestäänselvyys, vaan vasemmistolaisen taistelun tulosta. (Ylen uutiset/TAUSTA: Oikeisto vastusti peruskoulun perustamista.)

"Koko kansalle yhteisen, maksuttoman peruskoulun pystyttäminen 1970-luvulla ei ollut läpihuutojuttu. Sitä edelsi vuosikymmenien kokeilu ja lopulta raivokas kiista oikeiston ja vasemmiston välillä. Koulu-uudistuksen ratkaisijaksi nousi keskusta."

Feministisiä keskusteluja popkulttuurista

Sattumalta törmäsin kiinnostavaan sivustoon: Feminist Frequency (sivu Youtubessa.) Kick-ass videoblogi mitä moninaisemmista aiheista plus feministinen näkökulma; valistustyötä doing it right, eli miten tasa-arvotietous tavoittaa laajemman yleisön kuin mikään tietokirja, oli se sitten kuinka populaarisesti muotoiltu tahansa. Mene sinne missä tyypit on, eli youtubeen.

Tsekkaa vaikka uusin video, joka on aiheesta kuinka legot on nykyään poikien leluja, ja leluyhtiöt tuottaa pinkkejä tyttölegoja: (Ennen oli tääkin toisin.)

Toiveeni: Märät säpikkäät pyyhkii lattian nuhjuisella stereotyyppihuumorilla?

Ootan paljon tältä Märät säpikkäät ohjelmalta, joka alkaa tänään torstaina kakkosella, osana "nuorempaa linjaa", mistä on saanut lukee lehdistä kyllästymiseen asti, vaikka kai ko. uudistus ei ees tarkota mtn täysnuorennusta, mut kylläkin uutisoinnin perusteella voisi luulla, että "teevee kahdessa on nykyään ohjelmaa vaan teineille" tms, mikä ei kai pidä paikkaansa. En ole myönnä olevani teini, ja ohjelmat vaikuttaa kiinnostavilta. Ehkä on hyvä että myös alle 40-vee-suunnattua tarjontaa painotetaan Ylessä, vaikka en useinkaan ihan niele tota "ikä-ryhmittäin suunnattua" näkökulmaa. Siis hyvä ohjelma on hyvä, eikä kiinnostus todellakaan mene iän mukaan monessakaan jutussa. Tai edes sen sukupuolen.

Ainakin tämä Missä muruseni on-parodia nauratti:



Ylipäätään suomihuumori(?) -kyseenalaistan käsitteen- uppoo hyvin huonosti: tuntuu että täällä edelleen hauskuuden huipentuma on mies mekossa tai todella kuluneen stereotyypit, tai sitten se että puhutaan oudolla äänellä on joku hauskuuden huipentuma (huom. en sano ettei saisi tykätä, mutta en itse osaa nauraa sen vuoksi, että tiedän, että "tän kuulu olla hauskaa". Eipä useinkaan jenkkikomediatkaan naurata, joten ei ongelma ole mikään suomalaisten oma.)

Ylipäänsä, hauskimpia juttuja, mitä oon teevestä katsonut, on esim. Omid Djalili Show, Krishna Soikoon (Goodness Gracious Me), -joka tuli teeveestä aikoja sitten, mutta pitäisi kyllä uusintana näyttää taas!!- ja sitten joku Pikku-Britannia. Conanin talkkis naurattaa usein, mutta siinäkin on kauheasti sellasta to-del-la kulunutta läppää.

Huom: stereotyypeille saa ja voi nauraa, mutta siis niiden pöljyydelle, tai sit itseironisesti, mutta olemassaoleville stereotyypittelyn näennäiseen osuvuuteen perustuva komedia ei vaan ole hauskaa, tai ainakaan nokkelaa; siis hengessä ompas naiset tosi pinnallisia/ylitunteellisia/epäloogisia, hekoheko. (Tässä postauksessani yksi selitys, että miksi.) Tää siis alkaa naurattaan tasan sitten, kun toi ole se yleinen käsitys suurella osalla porukkaa, jottei kenenkään tarvitse murehtia sitä, että pidetäänkö tässä hjuumorin keinoin yllä alistavia käytänteitä.

"Naiskuningas"

Tää oli ihana kolumni; kaikkee noista jutuista en hissanopinnoista huolimatta tiennyt:Oli meillä naiskuningas. (Pirjo Hämäläinen/KU)

”Oli ennen naiskuningas, Katri kaikkein parain. Ei ollut surua Suomenmaalla, surua Suomen poikasilla: Suomen poiki ei soassa, Suomen miest ei miekka vyöllä. Mut kun kuoli kunnon rouva, katois Katrina kuningas, pääsi Paavo päälliköksi, sutariksi suuri herra, tuli suru Suomenmaalle.”

(Nytkö mun sitten pitää lukea eka hirvisaareni, ja vetästä se Minä, Katariina?)

Matemaattinen sukupuoliero olikin stereotypia, eli Lawrence Summersin erehtyväisyys

Tekniikka&Talous: Tyttöjen huono matikkataito on pötyä - tiede todistaa

Tytöt eivät luonnostaan ole huonompia matematiikassa kuin pojat. Amerikkalaisessa Wisconsin-Madisonin yliopistossa tehty laaja tutkimus todistaa, että sukupuolten väliset erot selittyvät sosiaalisilla ja kulttuurisilla tekijöillä.

Sukupuolten tasa-arvo on hyödyksi sekä pojille että tytöille. Lahjakkuuden jakauma ei ole tytöillä ja pojilla erilainen.

Onkologian professori Janet Mertzin ja matematiikan ja tietojenkäsittelyn professori Jonathan Kanen tutkimus on juuri julkaistu Notices of the American Mathematical Society -lehdessä.

Tutkimuksessa tarkasteltiin 86 maasta kerättyä dataa. Tavoitteena oli testata teoriaa, jonka mukaan poikien joukossa on enemmän lahjakkuuden ääritapauksia kuin tyttöjen joukossa. Tällä Harvardin yliopistossa vaikuttaneen Lawrence Summersin vuonna 2005 esittämällä teorialla on viime vuosina selitetty, miksi hyvin lahjakkaita naismatemaatikkoja on niin vähän.

Erityisen mielenkiintoisen jutusta tekee juuri Lawrence Summersin osuus: Summersiahan on pidetty tietyissä piireissä (ainakin tietyillä nettifoorumeilla) jonkinlaisena poliittisen korrektiuden uhrina ja tieteen marttyyrina juurikin lausumiensa takia, ja niiden jälkeisen eroamisen takia. (Vaikka ilmeisesti eroamisessa oli taustalla paljon muutakin, mutta tätähän on pidetty jonkinlaisena "totuutta ei saa sanoa, jos se ei sovi feministeille"-keissinä.)
Edit: Ja siis ettei kellekään jäisi epäselväksi, niin tietenkin on luvallista ja normaalia esittää hypoteeseja. Tässä Summers-tapauksessa ongelmallista oli erityisesti, että esitetty näkemys otettiin faktana, eikä hypoteesina, erityisesti yhtenä vaihtoehtoisista, kuten Summers sen esitti. (Tässä on tietenkin aiheellista kysyä, että onko S. vastuussa siitä, minkä tulkinnan vastaanottajat tekevät. Tietenkin hänen asemansa Harvardin yliopistossa antoi lausumalle enemmän painoarvoa, kuin jonkun muun.) Mielenkiintoista tässä tapauksessa on kuinka nopeasti ja varauksetta tietynlaisesta näkemyksestä tulee tosiasia. Kyse onkin vähemmän Summersista ja enemmän yleisestä seksistisestä maaperästä, jossa omaa ennakkoluuloa vahvistavat väitteet alkavat elää omaa elämäänsä.

Eli siis nyt jonkin aikaa toisteltu "miesten suurempi vaihtelevuus"-hypoteesi ei siis laajemmassa tutkimuksessa näytäkään uskottavalta selityksestä matemaattisten kykyjen osalta:

Lahjakkuus jakaantuu Gaussin käyrän mukaisesti, mutta Summersin mukaan käyrä on eri sukupuolilla eri muotoinen: miesten joukossa on enemmän sekä umpityhmiä että äärilahjakkaita.

Kansainvälinen data paljasti wisconsinilaistutkijoille, että näin ei ole. Joissakin maissa pojat saivat enemmän matalia pistemääriä matematiikassa kuin tytöt. Tämä viittaa siihen, että syyt ovat kulttuurisia eivätkä biologisia.

Kansainvälisiä tilastoja on vertailtu ennenkin, mutta yleensä vain länsimaiden kesken. Nyt mukana oli paljon dataa myös Aasiasta ja Afrikasta, ja todellinen kulttuurien vertailu mahdollistui.

Seuraavaksi voidaankin sitten siirtyä laajemmin tutkimaan miten stereotyyppien vaikutusta (ns. stereotyyppiuhka) yksilöiden suoriutumiseen voidaan vähentää. Koska kuten Mertzin ja Kanen tutkimuksen mukaan:

– Tasa-arvoisissa maissa sekä pojat että tytöt pärjäävät paremmin matematiikassa. Tämä on uusi ja tärkeä tulos, Kane sanoo.

Kane summaa, että kun naiset ovat koulutettuja ja ansaitsevat hyvin, heidän lapsensa pärjäävät hyvin matematiikassa, olivat he kumpaa sukupuolta tahansa.

– Monet luulevat, että sukupuolten tasa-arvo on nollasummapeli: jos naisille annetaan enemmän, miehet häviävät. Meidän tuloksemme osoittavat, että ainakin matematiikassa sukupuolten tasa-arvo tuo etua molemmille sukupuolille, Mertz lisää.

Tuolta pääsee myös alkuperäiseen julkaisuun käsiksi.

Ihmisen pää ei voi kestää kaikkea

Katselin männäviikolla kanadalaisen dokumentin nuorista miehistä, jotka oli saanut pahan aivovaurion lumilautaillessa: kyseessä alkaa olla siellä kansallinen "epidemia", koska on vaikeaa tajuta, kuinka pahasti voi käydä. Kypärä pelastaa paljon.

Myös jääkiekkotappelut tuhoaa terveyttä, etenkin NHL:ssä, jossa ne kuuluu asiaa. Sitä en tiennyt, että joukkueet kouluttaa erikseen tappelijakiekkoilijoita. HS:ssä Miksi itket Johnny? kertoo: New York Timesin journalisti John Branchin viime viikolla tekemä kolmiosainen artikkelisarja kesällä kuolleen 28-vuotiaan NHL-tappelija Derek Boogaardin tarinasta herätti todella paljon huomiota. Se oli Kanadan CBC:n pääuutisten ykkösaihe. Se säilyi päivien ajan yhtenä New York Timesin suosituimmista artikkeleista internetissä.

Bostonin yliopiston tutkijoitten Boogaardin aivoista tekemät löydöt voivat johtaa erittäin suuriin muutoksiin NHL:ssä. Asialla on myös omat yhteytensä jääkiekon alempiin tasoihin juniorisarjoista lähtien.

[--]Haastatteluissa esilletulleista asioista huomattavaa oli se, että suurin osa näistä miehistä pelkää. Georges Laraque, John Scott ja Brantt Myhres esimerkiksi kertoivat, etteivät he pystyneet nukkumaan edellisenä yönä tietäessään joutuvansa tappelemaan seuraavan illan pelissä.

He saattoivat mennä elokuviin hermojaan rauhoittaakseen ottelua edeltävänä iltapäivänä ja kävellä ulos elokuvateatterista muistamatta yhtään mitään itse elokuvasta. Kaikki ajatukset olivat illan tappelussa.

NHL-tappelijat eivät useimmiten pidä tappelemisesta. He pitävät NHL-tappelijana saamistaan eduista, rahasta ja elämästä. Kukaan heistä ei uneksinut nuorempana junnuna NHL-urasta tappelijana.

[--]New York Timesin artikkelisarjan tärkein osa on kolmas osa, joka kertoo Derek Boogaardin aivoista hänen kuolemansa jälkeen saaduista tutkimustuloksista.

Bostonin yliopiston tutkijat tekevät tärkeää tutkimustyötä CTE-nimisen sairauden tutkimiseksi. CTE on lyhennys sanoista ”Chronic Traumatic Encephalopathy”. Tämä sairaus on itsestään paheneva aivosairaus, jota on löydetty ihmisiltä, jotka ovat joutuneet useitten aivotärähdysten uhreiksi.


Nämä lajit ei luonnollisesti ole ainoita tässä sairaassa, ihmisiä tuhoavassa, luokassa: kirjoituksessa mainitaan esim. juurikin nyrkkeily. Voi tietenkin vängätä, että "tyypit itse haluaa", mutta kysymys on, että kuinka paljon ihmisillä oikeasti on tietoa, mitä kaikkia riskejä lajiin liittyy? Ja voiko esim. murrosikäisenä/teininä lajin aloittava ymmärtää, mitä on myöhemmin elää vaikean sairauden/vamman kanssa; nuorena miettii, että se on niin kaukana.

Cosmonainen, uusliberalistinen oman elämänsä yrittäjä?

Tämä ei varsinaisesti yllätä ketään, joka on joskus ko. lehteä selaillut. Nyt tätä on sitten tutkittukin (KU: Naistenlehti Cosmopolitan ohjaa lukijaa kohti maksimaalista menestystä):

Uusliberalismi yhdistetään usein suuremman luokan yhteiskunnallisiin prosesseihin, kuten kansainvälisen kaupan vapauttamiseen ja hyvinvointivaltiomallin purkamiseen tähtääviin poliittisiin muutoksiin.

Jyväskylän yliopistoon väitöskirjansa tehneen tutkija Kati Kauppisen tutkimuksen mukaan uusliberalismin periaatteiden mukaisesti toimii myös maailman laajalevikkisin nuorille naisille suunnattu Cosmopolitan -lehti, joka ilmestyy maailmalla useilla eri kielillä.

Kauppinen tarkasteli väitöstutkimuksessaan uusliberalistisen vallankäytön prosesseja Cosmopolitanin tapausesimerkin kautta sekä pohti näiden merkityksiä ja seurauksia nykyisen naiseuden kannalta.

Tietyssä mielessä vierastan useassa tilanteessa naistenlehtien ja "hömpän" demonisointia, sillä se kääntyy usein nimenomaan naisten syyttelyksi: naiset nyt vaan on niin ulkonäkökeskeisiä/pinnallisia. Usein väitteen esittää nainen, joka itse katsoo olevansa sisariaan ylempänä; "määhän en muutenkaan naistenjutuista tykkää, ja naisetkin on kamalia!" (En tässä yhteydessä kerro, kuinka itseään silmään puukotusta on leijuminen "mua sanotaan hyväksi jätkäksi"/"miehet sanoo aina että oon erilainen kun muut naiset, fiksumpi ja reilumpi"-kommenttien kanssa. Hei, jos totuus on se, että se tietty elin tekee susta miehen ja arvioitavan normaaleilla standardeilla, niin tossa ei voi kuin hävitä!)

Sairainta on, että kulttuuri, joka arvioi naista ulkonäön perusteella, syyllistää NAISIA tämän kulttuurin ylläpidosta/keksimisestä. Haloo. Kun totuus on se, että keksimäärin nainen, joka kapinoi normeja vastaan, useimmiten ITSE kantaa seuraukset omassa elämässään ("on liian epäsiisti tähän työpaikkaan, tämä on asiakaspalvelua"/"toi on niin epänaisellinen, ettei kukaan mies sitä halua".) Mikäli normeja noudattaa, niin tadaa: on itsekäs kuluttaja, joka on paitsi pinnallinen myös epäeettinen ja tuhoaa haluamillaan meikeillä/vaatteillaan/kengillään maapallon!! Onko tässä muita kuin huonoja vaihtoehtoja? Teit kummin päin tahansa, aina häviät.

Kun mainitun kontekstin ottaa huomioon, ja tarkastelee suurempaa kuvaa kuin yksittäisen naisen "meikkihimoa", kritiikki on mielekästä. Miksi naiset haluavat näitä asioita?

Uusliberalistisen näkemyksen mukaan yhteiskunnallinen hyvinvointi saavutetaan järjestämällä koko yhteiskunta markkinatalouden logiikan ja arvojen mukaisesti. Keskeisen osan tästä muodostaa pyrkimys ohjailla ihmisiä toimimaan oman elämänsä ”yrittäjinä”; eteenpäin pyrkien, laskelmoiden, itsestään ja valinnoistaan vastuun kantaen.

Cosmopolitan-lehden saksankielistä versiota tutkinut Kauppinen havaitsi, kuinka lehti pyrkii ohjailemaan lukijaansa toimimaan yhtälailla yrittäjämäisesti kaikilla elämän osa-alueilla.

Nuorten naisten lehti johdattaa lukijaansa pyrkimään “maksimaaliseen menestykseen” niin työn kuin kauneuden saralla, tavoittelemaan aina vain hehkeämpää seksielämää, pysyttelemään motivoituneena ja vaikuttamaan vahvalta kaikissa elämäntilanteissa.

– Cosmopolitanin maailmassa minuus muodostuu joukoksi oman onnellisuuden ja menestyksen nimissä jatkuvasti työstettäviä projekteja, joiden päämääränä on kaikenpuolinen täydellisyys, itsen optimointi joka suhteessa.

Cosmopolitaani ei yksin tietenkään ole tämän takana; se on vain yksi osa koneistoa, mutta se voi olla merkittävä osa. Jo monta vuosikymmentä sitten julkaistu Betty Friedanin teos "Naisellisuuden harhat" (The Feminine Mystique, 1963) esittelee yhtenä teemanaan markkinakoneiston ja naistenlehtien symbioottisen suhteen myydä naisille mielekäs elämä, jotta muuten tyhjä kotirouvan arki täyttyisi. Monin kohdin ko. kirja on kovaa kamaa edelleen, vaikka suomessa naisten työssäkäynti on aivan eri luokkaa mitä 50-60-luvun Yhdysvalloissa.

HUOM: Luen naistenlehtiä, joskus tai usein (harvoin tässä käsiteltyä, juurikin siksi, että se on niiiiin pinnallinen. Naistenlehti ei ole myöskään mielestäni synonyymi paskalle lehdelle, eikä ne kaikki ole samanlaisia.) Ei, kyse ei ole aivopesusta. Kukaan ei rupea haluamaan tiettyjä juttuja vain ja ainoastaan siksi, että lukee vaikka Cosmoa. Kyse on laajemmasta kuvasta; mitä se ilmentää, miksi vaikka ko. lehti on olemassa ja suosittu? Ja kyllä, varmasti sillä on jtn vaikutusta, jos lukee joka hemmetin viikko teinistä lähtien juttuja, että "näin teet miehesi onnelliseksi sängyssä"/"näin sinusta tulee parempi ihminen!")

Hoiva-alan pienipalkkaisuuden (ts. kutsumuksellisuuden) historiaa

Mikä erottaa naisvaltaisen hoiva-alan työntekijän ja monen miesvaltaisen alan työntekijän? Vastakkain tietysti ovat valtion/kunnan talous ja yrityksen talous, mutta myös retoriikka: "hoiva-ala on kutsumusammatti, josta ei tarvitse maksaa kunnolla". Klassista ylentämällä alentamista; arvostetaan toki kovasti, mutta se arvostus joka ei kukkarossa tunnu ei ole työn kohdalla tyhjää parempi. Tällä on pitkät perinteet, toteaa historiantutkija Johanna Antola HS:n jutussa:

Hoiva-alan huonot palkat ovat tuttu ilmiö jo 1900-luvun alun köyhäintaloista, toteaa tutkija Johanna Annola Tampereen yliopistosta. Annolan mukaan kehno palkkaus oli kytköksissä alan naisvaltaisuuteen. Köyhäintaloihin alettiin palkata johtajiksi lähes yksinomaan naisia, koska hoivaa ja kasvatusta pidettiin naisten erikoisosaamisena ja kutsumuksena. Aikalaisten käsitysten mukaan kutsumustyöstä ei tarvinnut maksaa kovin hyvin.

Tampereen yliopiston sivujen väitöstiedotteen mukaan Antolan väitöskirjassa esitetään, että:

Köyhäintalon toiminnan onnistumisesta oli vastuussa laitoksen johtaja. Tutkimuksessa tarkasteltiin köyhäintalon johtajan ammatin rakentumista ja ammatissa toimineita henkilöitä. Tulokset osoittavat, että köyhäinhoidon ylimmät virkamiehet sitoivat johtajuuden yhteiskuntaluokkaan ja sukupuoleen niin, että johtajan toimesta muodostui 1900-luvun alkuun mennessä keskiluokkainen naisammatti. Köyhäintalon johtaja oli siis yleensä köyhäintalon johtajatar.

Ammatin naisvaltaistumisen taustalla vaikutti sivistyneistön ja muodostuvan keskiluokan näkemys, jonka mukaan kasvatus ja hoiva olivat naisten erityisosaamisen aluetta, naiskansalaisen tärkein tehtävä. Tutkimuksessa osoitettiin, että luodakseen köyhäintaloille mahdollisimman hyvät toimintaedellytykset köyhäinhoidon ylimmät virkamiehet sulkivat vähitellen miehet kokonaan pois köyhäintalon johtajan ammatista. Tämä tapahtui rajaamalla kelpoisuusehtoja, valintamenettelyä ja johtajien koulutusta.

Väitöskirjassa kiinnitettiin huomiota siihen, että sukupuolella oli vaikutusta johtajan ammatin palkkakehitykseen. Koska johtajan toimi miellettiin naisten kutsumustyöksi, jolla oli myös uskonnollisia ulottuvuuksia, siitä ei aikalaisten käsityksen mukaan tarvinnut maksaa kovin suurta palkkaa. Tässä suhteessa johtajattaret rinnastuvat kansakoulunopettajiin ja sairaanhoitajiin – ja ehkä myös 2010-luvun virkanaisiin, jotka työskentelevät naisvaltaisilla aloilla hoivan ja kasvatuksen parissa, edelleen huonosti palkattuina.

Paljon ei ole kehitys kehittynyt, näin sanoaksemme...

Harawayn cyborgien konkretia

Luinpas sitten (tenttiin) Donna Harawayn Cyborgi-manifestin, ja olin oikeasti todella vaikuttunut. (Olen siis aikaisemmin lukenut HarawaySTA, eli siis kommentaaria, koska onhan H aika pakollinen kun puhutaan feministisestä biologian/teknologian filosofiasta.) Usein, tai ainakin joskus, huomaa itse alkutekstin olevan huomattavasti mielenkiintoisempi kuin siitä tehdyt tulkinnat tai esittelyt. (Joskus taas toisin päin.) Ehkä se, mikä on jäänyt ainakin itselle välittymättä Harawayta käsittelevistä teksteistä, on se vahva taloudellis-sosiaalinen lataus (ehkä jonkinlaiseksi sosialismiksi kutsuttaessa ei mene aivan metsään) minkä itse koin yhtenä mielenkiintoisimmista puolista manifestissa: horinat pelkästään kyborgeista ja naisen/luonnon alisteisuudesta on omiaan tullakseen otetuiksi nimenomaan vain ja ainoastaan käsitteellisellä tasolla. (Yhtään vähättelemättä käsitteellistä tasoa sanon tämän, tai väittämättä sitä "irralliseksi"/pinta-rakenteeksi. Kuitenkaan pelkkiin representaatioihin ja kuvastoihin yms. keskittyminen harvoinkaan toimii (rakentavana) kritiikkinä.)

Kaiken lisäksi Cyborgi-manifesti on ilmestynyt vuonna 1985, eli siis yli 25 vuotta sitten, mutta täysin toimivaa kamaa edelleen, eli kovaa ja valaisevaa kritiikkiä koko nykyistä maailmanjärjestystä, teknistieteellistaloudellista verkostoa ja kontrollia kohtaan. Opiskelu avartaa juu. Se mikä esimerkiksi on edelleen todella ajankohtaista ja tulee aina vain ajankohtaisemmalta, on modernin miehisyyden rakentuminen palkkatyön kautta, ja kun monien töiden arvostus vähenee ja niiden tekijyys ei vaadi osaamista (puhutaan työn feminisoitumisesta, kuka tahansa osaa ton tehdä!) plus toisaalta työttömyys kolkuttelee yhä useamman ovella, niin mitäs sitten? Miten ristiriita ratkaistaan? Minne laitetaan ongelmainen mies, jolla ei ole enää "omaa" paikkaansa? Vai pitäiskö oikeasti monen muun asian muuttua?

Jos et ole tutustunut, niin löytyy tuolta (enkuksi): Donna Haraway, "A Cyborg Manifesto: Science, Technology, and Socialist-Feminism in the Late Twentieth Century." (Stanford.edu-sivut.) Eikä ole edes pitkä.

Naiserityistä naiselokuvaa

Kävin sitten elokuvissa siskon kanssa (mun synttärilahja). Piiat (The Help) oli vielä parempi kuin mitä oletin; ts. jotenkin arvostelut on kummasti vaihdellu kolmesta tähdestä viiteen. Veikkaisin tämän toisaalla esiintyvän epäilyn juontuvan siitä, että kyseessä on nimenomaan naisten elokuva, eikä missään nimessä siinä mielessä, etteikö siitä yhtä lailla miehet voisi tykätä/tykkäisi, vaan sitä kautta, että elokuvan tarina on tarina naisista ja päähenkilöhahmot ovat näinollen tietenkin naisia. Yhdysvaltojen 50/60-luvun konservatiivisessa ilmapiirissä pyristelevä kunnianhimoinen nainen, sekä etelävaltioiden rotuerottelupolitiikka, jota kuvataan nimenomaan mustien kotiapulaisten (nimikkeenä help) työnteon ja elämän kautta. Ja kuten esim. Keskisuomalaisen arvio huomauttaa, niin elokuva kertoo yhtä paljon naisten välisestä ystävyydestä kuin rotuerottelun järjettömyydestä ja inhimillisistä kärsimyksistä. Enkä nyt halua harrastaa mitään kauhean rankkoja yleistyksiä, mutta väittäisin, että hardcore-leffaintoilijat tuppaa pitämään naisiin keskittyviä elokuvia yksiselitteisen hömppänä. Myönnän: monet naisille suunnatut elokuvatuotteet on juurikin tätä kategoriaa, mutta ei missään nimessä kaikki. Nih.

Joojoo, onhan toi nyt turhan siloiteltu tarina, mutta hollywood-leffojen skaalalla kuitenkin jo jotain. Tietty ihan eri asia tehdä yhteiskunnallista leffaa ajoista jotka on jo takana päin kuin nykyisemmistä ongelmista, mutta toisaalta kun tiedetään että rasismi elää edelleen Yhdysvalloissa, niin: virkistävä poikkeus tältäkin saralta.

Leffahan perustuu (en tiedä kuinka tiiviisti) Kathryn Stockettin samannimiseen menestysromaaniin, jonka kantta muistan katselleeni jossain kirjakaupassa.

Octavia Spencer ja Viola Davis, jotka kyllä loistaa tossa leffassa. Kuva sivulta The Help trailer

Seuraavaksi sitten Almodovarin Iho jossa elän. Toisaalta en tiedä onko se vähän liikaa mulle, huiii ja yök. Ehkä pakko kuitenkin.

Paluu kotiäiti-yhteiskuntaan?

Aina välillä tulee vastaan kannanottoja, joissa painotetaan että äitien pitäisi olla kotona lapsen kanssa aina vuoteen X asti, tai lapsen kehitys estyy/lapset sairastelee enemmän/käytöstapoja ei opita tms. Uusin panos tällä saralla on Hesarin juttu Tutkija: Pienet lapset vaarassa vahingoittua päiväkodeissa, joka kyllä on osittain ko. tutkija kirjapromoa.

Kasvatustieteiden tohtori, yliopistolehtori ja tietokirjailija Erja Rusanen on huolissaan lapsista. Hänen mielestään alle kolmevuotiaita lapsia ei pitäisi viedä päiväkotiin ollenkaan.

"Hämmästyn sitä, kun ihmiset sanovat laittavansa kaksivuotiaan lapsen päiväkotiin, jotta hän kehittyisi sosiaalisesti. Päinvastoin voi olla vaarana, että hän vahingoittuu."

Rusanen esittelee ajatuksiaan lastenkasvatuksesta juuri julkaistussa kirjassaan Hoiva, kiintymys ja lasten kehitys. Ne pohjaavat brittiläisen psykoanalyytikon ja psykiatrin John Bowlbyn kehittämään kiintymyssuhdeteoriaan. Sen mukaan lapsen tulisi pysyä kolmevuotiaaksi mahdollisimman lähellä sitä aikuista, johon hän on ensisijaisesti kiintynyt. Se henkilö on äiti. Toissijaisia kiintymyksenkohteita ovat isä, sukulaiset, ystävät, hoitajat.

Whaaaaaaaat? Ok, pienen lapsen saamasta huomiosta päiväkodissa saa olla huolissaan, mutta tuo ÄIDIT KUULUU KOTIIN- suuntainen pointti on aika omituinen. Ymmärrän tutkijan huolen päiväkotien ongelmista, mutta ratkeaako se ottamalla pienet lapset pois sieltä? Kaikenkaikkiaan on hämmentävää lukea väitettä, että ensimmäisen hoitajan pitää nimenomaan olla ÄITI, ts. saa niin väittää, mutta sille ei nähdäkseni ole mitään perustetta, ellei sitten vetoa arvottaviin käsityksiin. (Uskoisin, että kyseessä on toimittajan moka tossa äitiyden painottamisessa.) Kiintymyssuhdeteoria, sellaisena kuin se on nykytutkimusten pohjalta, ei väitä, että ensimmäisen kiintymyksen kohteen pitäisi olla äiti, vaan kyse on aikuisesta, joka takaa pysyvän kiintymyssuhteen kehittymisen. Pitää muistaa, että alunperin ko. teoria on luotu aikana, jolloin näkemys äidistä ensisijaisena hoitaja oli selviö, kun taas ajatus hoivaavasta isästä oli kertakaikkisen mahdoton.

Nykyisessä jälkiteollisessa yhteiskunnassa, aikana jona pätkä- ja silpputyöläisyys sekä työttömyys lisääntyy, on ainoastaan omituista, mutta myös vahingollista, haikailla mieselättäjä-malliin takaisin (mikäli sellaista esim. Suomessa on koskaan ollutkaan, ainakaan kovin laajasti, monissakaan yhteiskuntaluokissa: kun tulot on olleet pienet, niin sekä äiti että isä ovat joutuneet käymään töissä), koska sitähän nainen kolme vuotta per lapsi kotona-näkemys on: siihen sisältyy ajatus, että nimenomaan miehellä on työ (jos ei ole, niin aika mahdottomaksi menee.) Vanhemmuuden jakaminen, anyone? (Puhumattakaan siitä, että tässä unohdetaan yksinhuoltajat sekä samaa sukupuolta olevia parit.)

Väittäisin että on yksinomaan ongelmallista julistaa nimenomaan äidin hoivan välttämättömyyttä: muutenkin äitiys on niin vahvasti tunnelatautunut asia, ja naiset tuntevat syyllisyyttä miltei kaikesta mitä tekevät äiteinä.* Toisekseen: kun oikeasti ei ole olemassa järkeviä syitä korostaa äidin asemaa huoltajana, vaan nimenomaan purkaa niitä essentialisoivia käsityksiä siitä, että vain nainen osaa hoitaa lastaan. Jotenkin tuntuu, että helposti kotiäitiyttä ihannoivat näkemykset olettavat, että olemme jo tilanteessa, jossa lapsen äiti ja isä ovat tasa-arvoisia ja yhtä sitoutuneita huoltajia. (Monessa tapauksessa näin jo onkin, mutta kyse on laajemmasta asenne- ja arvostusilmapiiristä, joka ei muutu hetkessä.)

*Näimpäs äsken elokuvissa trailerin, jossa mainostettin tulossaolevaa Sarah-Jessica Parkerin (Sinkkuelämää-Carrie) tähdittämää leffaa, jossa nainen tasapainoilee uran ja lasten välillä, ja tuntee syyllisyyttä lastensa hylkäämisestä. (Ja kyllä, näillä lapsilla oli isä, jonka tasapainoilusta ei juuri kerrottu..Hän tietty on sankari, kun uhrautuu tms?) Siis että aihe on pinnalla..edelleen.

EDIT: luin vasta nyt koko jutun paperilehdestä, ja siinä painotus oli paljon vahvemmin päiväkotien kehittämisessä, ts. siis tutkijan painotus on enemmän siinä jutussa. Hyvä näin.

Mikä on hauskaa ja mikä ei ole. Esimerkeillä varustettuna.

Hauskaa on taidehistoriallinen klassikko uudelleensommiteltuna paksujen kissojen kanssa:

Mahtavan idean japanilainen nettisivu, jossa lisää kuvia.

Hauskaa ei ole komediat, joiden perusidea rakentuu seksismin ja rasismin varaan. Paraatiesimerkkinä tästä on Big Bang Theory, eli suomessa telkussa nimellä Rillit huurussa. Ko. komediapläjäyksessä seikkailevat kaunis mutta tyhmähkö (kauniisti ilmaistuna) Penny sekä neljä "nörttiä", ts. älykästä ja sosiaalisesti rajoittunutta fyysikko(?)miestä, joista yksi on intialainen vaihtari-opiskelija.

Mua ko. sarja on hämmentänyt jo kauan, mutta kirjoitan asiasta nyt Womanist Musings-blogin innoittamana. The Big Bang Theory's Season Opener: Slut Shaming and Racism Are Funny-postaus käsittelee ko. sarjan vastaesitettyä ties monennen tuotantokauden aloitusjaksoa, jossa kirjoittajan mielestä on monikin asia pahemman kerran pielessä. Jakson ydin on (spoileri niille, jotka seuraa sarjaa) se, että vaihtari Raj ja Penny menevät sänkyyn. Sitten:

So, Penny is a dirty slut, but Raj finally managed to score and does not feel extremely guilty, though his actions also hurt Leonard. Nope, Raj was just doing what comes naturally to an Indian man. Isn't this just classic, he's a stud and she's a slut with a side of racism thrown in for extra seasoning?

Not content with the slut shaming, the writers decided to go for a solid round of racism.

I barely no where to start with this exchange. Raj is an accomplished, introverted man. It is both infantalizing and racist to refer to a grown man of color as a boy. The fact that this was said by a White woman, further complicates the issue, because Amy meant to purposefully emasculate Raj based specifically in his race.

(Ja kannattaa huomata, että ko. postauksen kirjoittaja pitää sarjasta, tai on ainakin sen vakikatsoja, vaikka onkin pitänyt sitä aina hieman problemaattisena.)

Nyt voi tietenkin aloittaa sievistelyn, että "sehän on vain teeveetä ja komediaa" ja että "nauretaanhan siinä niille valkoisille nörttimiehillekin." Niinpä; tämä juttu onkin se ongelmallisuus: ohjelma on käsittelevinään marginalisoituja miehiä, altavastaajiksi itsensä sosiaalisissa tilanteissa naisten kanssa kokevia ja "pöljäksi" leimatusta scifi-kulttuurista nauttivia miehiä. Kuitenkin suuri osa kaikesta hauskaksi tarkoitetusta tilanteesta, jota jaksoissa on, rakentuu sen varaan, että joko "aaahaaaahhaah omituinen intialainen sanoo jotain outoa" tai sitten "hekohekoheko yksinkertainen nainen on tyhmä". Tämä aspekti allaviivautuu vielä esimerkiksi sillä, että Pennyn lisäksi muut naiset (yliopistolla opiskelevat/työskentelevät) ovat hahmoina hyvin tarkoituksellisen luotaantyöntäviä; idea on että kaikki neljä kuitenkin ovat hulluina nimenomaan "saavuttamattomaan" ja heistä "täydellisesti erilaiseen" Pennyyn. (Kyllä Penny kuvataan sympaattisena ja noin, mutta pointti on että juonta liikuttaa aina se sen tyhmyys.)

Kysymys kuuluu: eikö geek-kulttuurista voi tehdä viihdettä, ilman että pitää edelleen nauraa niille "omituisille ja eksoottisille ulkomaalaisille" tai "tyhmille ja pinnallisille naisille"? Onko tämä omituisiksi leimattujen miesten puolustautumistapa; muut on vielä "omituisempia": pysykää marginaalissa vaan naiset ja muut toiset!!Ja onko pakollista, että naiset jotka on kiinnostunut "miehisiksi koetuista aloista" on aina kuvattu epäviehättävinä ja omituisina; niistä ei voi edes itse samoista aiheista kiinnostunut mies tykätä?
(Puhumattakaan nyt siitä, että naisen ja miehen maailman erilaisuutta painottavat/sille rakentuvat ohjelmat vaan on niin nähty. Joskus jo 50-luvulla. Yritettäs päästä yli.)

Upeaa Caster Semenya!! Mutta kuka saa olla nainen yleisurheilukisoissa?

Bloggasimpas viime kuussa Andrej Pejicistä, eli harvinaisen naisellisen näköisestä miesmallista. Huippu-urheilussa pätevät hieman erilaiset lainalaisuudet; kun mitataan sadasosasekunnin tarkkuudella eroja kilpailijoiden välillä, kuvaan sopii myös sukupuolen varmennus testaamalla, eikö? Ainakin jos kysytään Kansainväliseltä yleisurheiluliitolta.
Muutamia päiviä sitten eteläafrikkalainen juoksija Caster Semenya palasi vahvana kilpakentille yleisurheilun MM-kisoissa. Kuten moni muistaa, Semenyaa siis epäiliin mieheksi, mutta TADAA, sitten todettiin, että eipä sitten ollutkaan. (Korkean testosteronitason vuoksi suoritettiin pitkällinen "sukupuolen varmennus"-testaus eli jotain hämärää, mitä kyllä myös laajasti kritisoitiin mm. rasistiseksi ja ihmisoikeuksia loukkaavaksi.)

(Kuva Wikimedia Commonsista.)

Loppu hyvin, kaikki hyvin? Ikävä kyllä asia ei ole aivan niin yksinkertainen. Loistava asia tietenkin Semenyalle, mutta kyse on laajemmasta ongelmallisuudesta naiseuden/naisellisuuden ja urheilullisuuden yhteensovittamisessa. Semenyan tapaus on ääriesimerkki mutta kyse on laajemminkin siitä, miten huippu-urheilijanaiset koetaan helposti ei tarpeeksi naisina. Semenyan tapauksessa kyse oli nimenomaan "miesmäiseksi" koetusta ulkonäöstä, sekä siitä, että hän menestyi niin ylivoimaisesti. Uskaltaisin veikata, että mikäli toinen näistä tekijöistä olisi puuttunut, ei välttämättä olisi ollut niin pitkää karenssia kilpailuista testien ajaksi.

Gender Across Borders-blogin teksti Caster Semenya – Sex-Testing Champion Athletes (kahden vuoden takaa) esittelee muitakin esimerkkejä naispuolisista huippu-urheilijoista, joita vastaan on esitetty syytöksiä siitä, etteivät he ole naisia, sekä myös kiteyttää sen, mikä tässä hommassa on niin ongelmallista:

Anna Kournikova or Martina Navratilova, which one out of these two women has a female (XX) sex chromosome? Are we going to question every person’s gender based on their physical dimensions and attributes?

Mikä sitten toimii määritteenä sille, että on varmasti nainen tai mies? Nykyteknologian aikanahan ei riitä se, mitä löytyy housuista, vaan halutaan tutkia syvemmältä. Mutta kun asia ei ole aivan niin simppeli: Kaikki ihmisyksilöt kun eivät asetu kromosomeiltaan luokkiin XX tai XY. Missä menee raja, ettei ole tarpeeksi normaali, ja ei saa kilpailla naisena naisien joukossa? Kuinka suuria eroavaisuuksia "normaalista" tai keskiverrosta saa olla? Missä nämä asiat voidaan päättää? Testataanko jokainen ennen kisoja? Vaiko ne, jotka vaikuttavat ulkoisesti epäilyttäviltä (kuten Semenya), ja siinä vaiheessa kun hävinnyt urheilija sanoo, että on epäreilua kilpailla tuollaista vastaan (edelleen kuten Semenyan tapauksessa.)

Onneksi Kansainvälinen yleisurheiluliitto on selkeästikin löytänyt viisastenkiven, ja ilmoitti viime huhtikuussa, että kyse on nimenomaan testosteronitasoista (naisilla liikatuotanto on nimeltään hyperandrogenismi) ja kuten BBC:n artikkeli IAAF address hyperandrogenism issue with new rules kertoo:

Testing levels for men and women differ because males naturally produce more androgens. A female athlete will be permitted to compete in women's competition if their androgen levels are below the male range.

If a female athlete has androgen levels within the male range, they may compete if they have an androgen resistance, which would reduce any competitive advantage.

Eli pitää olla miesten arvoja alemmat testosteronitasot, tai oltava resistensseja angrogeeneille (testosteronille.)
Kuinka yksinkertaista. Tämäkin siis on selvitetty, hurraa nykylääketiede..
(Ainoa mikä minulle edelleen jäi epäselväksi, on se, kuka määrää missä vaiheessa ketäkin ruvetaan testaamaan tuon varalta..)

Onko antifeminismi naisvihaa?

Tämä kyssäri nousi mieleen, kun luin HS:n Vieraskynä-palstalta politiikantutkija Jemima Revon kirjoituksen antifeminismin ja naisvihan sekä muukalaisvastaisuuden kytköksistä, joita ei ole Suomessa niin paljon mediassa käsitelty Norjan joukkosurman jälkeen, mutta joista on ollut ulkomaalaisissa lehdissä jo viikkoja sitten syvällisiä analyyseja. Suomessa lehdet on keskittynyt nimenomaan ja vain rasismiin ja islamvastaisuuteen, eikä olla nostettu esiin muita selkeitä piirteitä Breivikin "manifestista" ja siitä laajemmasta ilmiöstä jonka osa se on. (Tietty olen lukenut hyviä blogikirjoituksia näistä, mutta on erittäin tarpeellista että kirjoitetaan valtakunnallisissa lehdissä.)

Parempi jälkijunassa kuin ei milloinkaan, sanon minä, ja Revon kirjoitus onkin oikein hyvä keskustelunavaaja (vihaanpas muuten keskustelunavaaja-sanaa yli kaiken mutta käytänpäs sitä tässä.. Kirjoitus löytyy täältä.

Revon teksti on ansiokas erittely (äärioikeistolaisen)rasistisen maailmankuvan kiinteästä suhteesta antifeminismiin, myöskin niin, että suomalainen tilanne ja trendit otetaan huomioon. Kuitenkaan, luonnollisesti jo tilanpuutteen takia, Repo ei erittele tarkemmin antifeminismin ja naisvihan suhdetta, vaan nämä käsitteet toimivat tekstissä jossain määrin samaa tarkoittavina. Tästä sitten (osittain ala-arvoisissa) kommenteissa moni on suivaantunut.

Itse en henkilökohtaisesti näkisi kauhean suurena syntinä tapaa vetää antifeminismin ja naisvihan välille yhtäläisyysmerkkejä. Tietenkin tämä on turhan yksinkertaistavaa, mutta toisaalta kun muistetaan vanha virsi, miten käsitteiden merkitykset on aina liikkuvia, ja sidoksissa siihen, mitä niillä halutaan sanoa, ja mikä on konteksti (ja niin edelleen jatkuen hyvin kauas.)Toisaalta tällainen käyttötapa antaa liian suuren lyömäaseen antifeministisille puheenvuoroille: "enhän minä naisia vihaa, minähän rakastan naisia" on tuttu mantra kaikkien feminismiin vihamielisesti suhtautuvien suusta.

Sen sijaan on syynsä, miksi antifeministisiä näkemyksiä on useinkin mahdollista pitää naisvihaa edustavina. Kyse ei ole suorasta vihan ilmauksesta tyyliin ("ÄÄrhg vihaan naisia"), vaan kontrollista ja säätelystä, jonka toivotaan ulottuvan naisiin.
-Malli ja tapa, jolla naisen tulee käyttäytyä, on suhteellisen ahdas: naisen perinteinen rooli (mitä sillä sitten kyseisessä tilanteessa tarkoitetaankaan.)
-Naiset jotka eivät edellistä ymmärrä ja toteuta, voidaan katsoa joko "haluavan olla miehiä" ja kieltävän oman todellisen sukupuolensa, ja näin alentavan omalla käytöksellään oikean naiseuden, joka on toki erilaista kuin mieheys, mutta kuitenkin arvokasta (klassinen ylentämällä alentaminen) tai vielä pahempaa, romuttavan koko yhteiskunnan luonnollisen ja toimivan rakenteen, ja syöksemällä miehet ja koko perheyksikön tuhoon. EDIT lisäys: Ja Breivikin ja samanmielisten mukaan jopa koko läntisen sivistyksen.

Antifeministinen näkökulma naisiin ei toki (välttämättä) vihaa naisia sinänsä, mutta asettaa hyväksynnälleen suhteellisen tiukat ehdot. Joko käyttäydyt kuten kuuluu, tai olet paha/tietämätön feministi. (Heitä sopiikin sitten vihata ja solvata.) Kannattaa huomata, että puhetapa on jokseenkin sama, kuin silloin, kun puhutaan vaikkapa siitä, miten se ei ole rasismia, kun ei suvaitse sitä, miten tietyt maahanmuuttajaryhmät käyttäytyvät. ("Hyväksyn tietty ne, kunhan ne ei puhu isoon ääneen ja liiku isoissa porukoissa ja..").

Sociological Images, eli sarjassamme kiinnostavat nettisivut

Sociological Images on niin parhautta; hauska, mielenkiintoinen ja opettavainen, ja päivittyykin vielä tosi usein. Varoitus! Jää helposti lueskeleen pidemmäksi aikaa. (Toisaalta hihitellessä omituisuuksille iskee tajuntaan myös se, että esimerkit on kuitenkin ihan oikeasta maailmasta..)

Idea on nimenomaan KUVISSA, ylläri ylläri, minkä siis voi nokkelana päätellä saitin nimestä. Kriittinen (sosiologin!) katse suunnataan ympäröivään kuva- ja mediatulvaan (mukana mainoksia, uutisia, liikkuvaa kuvaa, ja ihan vaan valokuvia ympäröivästä maailmasta), ja lyhyesti ilmaistuna sivuston pointti on siis näyttää ja huomioida sellaisia seikkoja, mitä ei "normaalisti" tulisi miettineeksi. Esim. miten mainokset ja muu "pinnallinen" ja "arkinen" on kauhean ladattuja vaikkapa stereotypiolla ja normistoilla, vaikka helposti ottaa kaiken annettuna ja neutraalina. Aiheiden skaala on todella laaja esimerkiksi pelien pinkinvärisistä "tyttöversiosta" siihen, miksi riehunnassa presidentti Obaman syntymätodistuksesta on nähtävissä rasistisia piirteitä.

Sivuston ylläpitäjät on alansa ammattilaisia, ja sivusto on myös mukavan osallistava sen takia, että kuka vaan voi lähettää kuvan ja selostuksen.

Sukupuoli kuin sukupuoli kunhan se takoo rahaa

(Otsikon ajatus tuli siis mieleen sen ensimmäisen innostuneen reaktion jälkeen, mikä minussa heräsi, kun bongasin facebook-syötteessä jutun poikkeuksellisen feminiinisen näköisestä miesmallista, joka "aiheuttaa ristiriitaista vastaanottoa".)

Kyse oli siis tästä Mail Online-lehden haastattelusta, jossa Andrej Pejic kertoo urastaan mallina. Bosnialaissyntyinen, Australiassa kasvanut 19-vuotias Pejic on siis sekä miesten että naistenvaatteiden suunnittelijoiden suosiossa. Eikä ihme, kaunis ja/tai komeahan tuo on kuin mikä.

Yläpuolella olevat kuvat: andrejpejicpage-tumblr

Poiminta ko. jutusta:

In a new interview, he says peoples' confusion over his gender doesn't bother him. As he sees it, he is harnessing his unique looks to his own financial advantage.

Indeed. Vaikka Pejicin suosiolla ja näkyvyydellä on toivon mukaan vaikutusta sukupuolen moninaisuuden laajemmalle tiedostamiselle tai siten, että yksittäiset ihmiset kokevat hänen esimerkkinsä olla omana itsenään sitä miltä tuntuu, rohkaisevana, niin silti kyse on muotiteollisuudesta, eli loppuviimein rahasta. Vaikka olen viimeinen ihminen, joka haluaa kieltää, ettei medialla olisi vaikutusta "oikeaan todellisuuteen" ja ihmisten asenteisiin siinä, niin kyllä se nyt vain on niin, että high fäsön nyt vain on hyvin kaukana arkirealiteeteista. Mikä on ookoo catwalkilla ei automaattisesti "suodatu" muuhun yhteiskuntaan. En ole kykenevä sanomaan mitään kovin valaisevaa tästä suhteesta; jokin suhde ja vaikutus tässä on, suuntaan ja toiseen (olipas syvällinen ja omaperäinen ajatus, kyllä:D)

Muotikuvien todellisuus on hypertodellisuutta. Kaikki tietävät (ainakin toivon niin), että kuvia muokataan, ja mikään ei ole miltä näyttää. Sehän sen jutun pointti on! Erikoisuus kiinnittää huomion. Kun siis yhtään asiaa tarkemmin miettii, niin ei ole yhtään omituista, että Pejic on huipulla. Omituista olisi, mikäli ei olisi. Se mikä sen sijaan on outoa, on tämä juttu ko. artikkelissa:

Nor, despite his fame, does he get paid as much as a woman might in his position. He joked: 'I don’t get out of bed for less than $50 a day. I want to make that clear to America. This is a new age of androgynous supermodels. We don’t get out of bed for less than $50 a day.'

Waaaat? Tiedän kyllä, että miesmallit tienaa vähemmän kuin naiset, koska muotibisnes pyörii naisten vaatteiden ympärillä, mutta miten ihmeessä Andrej-raukka ei saa samaa palkkaa kuin joku naismalli, joka on yhtä kysytty? (Vai ymmärsinkö tuon nyt väärin..) Lakkoon, Andrej, sanon minä! Eihän sillä lukeeko henkilötiedoissa F vai M voi olla merkitystä, jos "naisena" poseeraa? Vai onko (tavallista enemmän*) androgyynisen näköisillä malleilla omat (lue: huonommat) liksat?

* Tällä meinaan sitä, että ainahan sitä valitetaan, kuinka naismallit muistuttaa nuoria poikia tms ja on liian laihoja ja epänaisellisia. (Enkä nyt ota kantaa siihen, onko termin "androgyyni" yleinen käyttötapa erityisen johdonmukaista.)

Candice Breitz ja Hollywoodin itkevät naiset

Ihastuin Candice Breitzin taiteeseen kun hän piti näyttelyn EMMAssa vuoden 2010 alkupuolella, ja satuin lukemaan muutaman lehtijutun hänestä. Tai itse asiassa vielä enemmän kuin hänen töihinsä sinänsä, ihastuin siihen viestiin ja innoitukseen, jota hänen työhönsä sisältyy. (Ylistys leikkaa-liimaa-muokkaa-kulttuurille? Pyyntö olla juoksematta karkuun "kevyempää" kulttuuria?)
Enkä edes käynyt EMMAssa, vaan katselin hänen töitään verkosta. (Hieman kaduttaa, olisi voinut olla hauskaa nähdä videoinstallaatio-seinä luonnossa.)

Breitz käyttää teoksissaan nimenomaan lainattua materiaalia: hänen työskentelytapansa on valmiin materiaalin (kuvavirtojen) uudelleentyöstäminen. Ja nimenomaan kaikkien tunteman populaarikulttuurin pilkkominen paloihin ja kasaaminen uudenlaiseksi kokonaisuudeksi. Breitz sanoo Suomen kuvalehden haastattelussa, että amerikkalainen populaarikulttuuri on kolonisoinut meidät kaikki. Hän kutsuu sitä kuvaavasti "ilmaksi jota hengitämme". Sitä ei voi paeta.

Tätä todellisuutta hän prosessoi ja järkyttää erilaisilla tavoilla. Esimerkiksi laittamalla sen puhumaan eri tavalla kuin on totuttu; vaikkapa paljastamaan hollywood-elokuvien naiskuvien maneereja, kuten teoksissa Mother ja Her.





(Kannattaa muuten huomata, että kaikki Breitzin työt taitavat olla kokonaisuudessaan katsottavissa hänen kotisivuillaan. Youtubessa on vain pätkiä.)