”Jos sä teet läpinäkyväksi muille, mitä tutkit ja miten, joku voi huomauttaa sua epäkohdasta tai virheestä ennen kuin teet sen. Tutkimus voi olla nopeaa, kun muut voivat osallistua siihen ilman raskasta julkaisuprosessia.”
”Tää maailma on ketterä ja interatiivinen. Tutkimus on prosessi. Se jäljittelee Wikipedian kaltaista editoriaalista prosessia, jossa hyväksytään se, että ei ole yhtä totuutta, vaan totuus on sen hetken paras kollektiivi ymmärrys asiasta.”
Kun Arina kirjoittaa artikkelin, hän linkittää sen Twitteriin.
Kun hän pitää luennon, hän siirtää esityksen Slideshare-sivuille.
Jos tilaisuus videoidaan, tallenne löytyy Googlesta.
Kaikki on saatavissa ja kommentoitavissa.
Pelkkä tieto ei ole enää valtaa, Arina sanoo. Tiedon jakaminen on.
En halua kuulostaa käävältä tai hehkuttaa institutionaalisen tiedon paremmuutta, mutta nopeuden ja reaaliaikaisuuden näkeminen kyseenalaistamattomana etuna tai lisäarvona on aina tällasia juttuja lukiessa hämmentänyt mua. Ehkei monenkaan tieteen kohdalla ole voi missään vaiheessa olla noin. Tai interaktiivisuuden ja vuorovaikutteisuuden varaukseton ulottaminen joka asiaan: pitäiskö saada vaikka miettiä rauhassa ja yksin joskus? Mutta tämä vaan tästä, eip muuta.
Paitsi tietysti että tossa mainittu jakaminen on tietysti pinnalla myös wikileaks ja muissa vuoto-jutuissa kuten anonyymouseilla ja piratismissa yms.. Kysymys kuuluukin, kuka saa jakaa ja mitä? Ja millä jakamisella on mitään seurauksia, etuja tai järkeä.

