"Naiskuningas"

Tää oli ihana kolumni; kaikkee noista jutuista en hissanopinnoista huolimatta tiennyt:Oli meillä naiskuningas. (Pirjo Hämäläinen/KU)

”Oli ennen naiskuningas, Katri kaikkein parain. Ei ollut surua Suomenmaalla, surua Suomen poikasilla: Suomen poiki ei soassa, Suomen miest ei miekka vyöllä. Mut kun kuoli kunnon rouva, katois Katrina kuningas, pääsi Paavo päälliköksi, sutariksi suuri herra, tuli suru Suomenmaalle.”

(Nytkö mun sitten pitää lukea eka hirvisaareni, ja vetästä se Minä, Katariina?)

Tiesitkö tämän Katri Valasta?

Ja siis kirjallisuusaiheilla jatketaan näemmä:

Kirjailija Tuula-Liina Varis kirjoittaa Kansan Uutisissa Katri Valan vaietummasta puolesta (Eräs itsenäinen henki):

Katri Valan syntymästä tuli syyskuussa kuluneeksi 110 vuotta. Tapahtuma noteerattiin, mutta runoilijaan on perusteltua palata vielä ennen kuin merkkivuosi loppuu. Nyt kun vasemmistoradikalismi ei ole trendikästä, Katri Valaa muistellaan mielellään varhaisena Tulenkantajana, 20-luvun eksotiikasta ja Olavi Paavolaisen itämaisista leikeistä innostuneena ”hurmion tyttärenä”, joka piti ”mustana jumalanaan” sittemmin Suomen sotarunoilijaikoniksi nostettua Yrjö Jylhää.

Mutta Katri Valan kirjailijanura ei rajoittunut leikkisään ja vapaamieliseen 20-lukuun. Hän sai raskaasti kokea myös 30-luvun ummehtuneen ilmapiirin ja sen natsihenkisen äärioikeistolaisuuden vasemmistovainoineen. Valan aviomies Armas Heikel vangittiin sota-aikana. Yksityiselämää raskautti ensimmäisen lapsen kuolema. Vala eli köyhyydessä koko ikänsä. Opettajanura katkesi pahenevaan tuberkuloosiin. Se nujersi hänet lopullisesti vuonna 1942 Ruotsissa, jonne taloudellinen hätä hänet oli ajanut.

Isänmaan kaltoin kohteleman kriittisen vasemmistolaisen runoilijan kohtalo ei jälkeenpäin ole yhtä kohottavaa muisteltavaa kuin eksotiikkaan viehtyneen nuoren naisen ”hurmioituneet kasvot”. Vala on uusien runotyttösukupolvien palvonnan kohde nimenomaan nuoruuden runojensa takia. Oli minunkin, hänen yhteiskunnallisesta asennoitumisestaan en koulutyttönä edes tiennyt. Niinpä tyrmistyin ja nolostuin, kun kovasti arvostamani äidinkielen lehtori huomautti happamasti, että lahjakas runoilija ”meni pilalle”, kun sotkeutui yhteiskunnallisiin teemoihin ja politiikkaan.

Katri Valan proosatuotanto on jäänyt olemattomalle huomiolle. Hän toimi 30-luvulla pakinoitsijana ensin Tulenkantajat-lehdessä, sittemmin Vapaassa Pohjolassa, ja kirjoitti runsaasti muutakin proosaa: artikkeleita, tutkielmia, kirja-arvosteluja. Nykylukijan ulottuvilla tätä tuotantoa ei ole. Ainoa Valan proosateos on postuumisti vuonna 1945 julkaistu pakinakokoelma Henki ja aine eli yksinäisen naisen pölynimuri. SKDL:n kirjankustantamo Kansankulttuuri julkaisi kokoelman ensimmäisenä teoksenaan. Ylistävän esipuheen on kirjoittanut Raoul Palmgren.

Itse ainakin täytyy tunnustaa, että olen liittänyt Valan lähinnä esoteeriseen runouteen, joskin on jotain muistikuvia, että olen lukenut jonkin artikkelin koskien hänen kirjoitustaan (lehtijuttua?) sukupuolten tasa-arvosta...
(Eikä sillä että pelkässä runoudessa olisi jtn vikaa, vaan kyse on ehkä siitä, että runoilija-Vala on sopinut paremmin suomalaisen kirjallisuuden kaanoniin kuin terävä yhteiskuntakriitikko-Vala, joka asettui poikkiteloin suhteessa "kansalliseen projektiin".)

Sotarikoksia made in Finland

Miksen ole Helsingissä?? Siellä on Rakkautta ja Anarkiaa-festivaali ja Almodovarin uusin, mutta myös tämä mielenkiintoinen dokkari: Jäämarssi - Suomen matkaopas 1941-42. Kyse on siis jatkosodan aikaisista vankileireistä Suomessa. Tämä pitää näyttää telkussa! Yyyleeeee, miten olis..?
Finnkinon sivuilta:

Vankileirit olivat entisten suojeluskuntapiirien alaisia, ja vartijoiksi palkattiin miehiä, jotka eivät olleet rintamalle kelvollisia. Leirien miehistö koki työnsä nöyryyttävänä samalla kun armeija eteni voittoihin. Ylimielisyys näkyi vankien tylynä kohteluna, ja päällystön antamat käskyt jyrkkenivät vankimäärän kasvaessa. Rotuviha hallitsi leireillä sitä enemmän mitä pidemmälle valloitusretki eteni.

Suomen 70 000 venäläisestä sotavangista kuoli lähes kolmannes jatkosodan kahden ensimmäisen vuoden aikana. Sodan jälkeen suurin osa leirien arkistoista poltettiin. Vastuulliset pakenivat tai yrittivät paeta maasta. Tuomioita jaettiin, mutta useimmat sotarikokset eivät koskaan tulleet ilmi.

Jäämarssi avaa historiamme kiistellyimpiä vuosia. Uudet tutkimukset ja arkistolöydöt täydentävät kuvaa suomalaisesta sodankäynnistä. Näiden tapahtumien omaksuminen kansalliseen tietoisuuteen on antanut odottaa itseään jo seitsemänkymmentä vuotta.

-Ville Suhonen, ohjaaja

Suomen historian käsittelemättömiä kipukohtia, kyllä...(Tietysti toisena kirii rinnalle kansalaissodan aikainen ja etenkin jälkeinen punaisten sotilaiden ja vankien kohtelu, eli valkoinen terrori. Käsittääkseni saman ajankohdan toimet maassaoleskelleita venäläisiä kohtaan eivät kestä päivänvaloa.)

EDIT: Ohjaajan haastattelu löytyy näemmä Voimasta. Selvisi myös, että 2.10. tulee teeveestä.