Teeman lauantai-bänksi

Eli teeveelinjalla jatkuu: Banksy: katutaiteen uho ja tuho. Eli: Katutaiteen salaperäisen mestarin Banksyn dokumenttielokuva on miltei uskomaton tarina siitä, miten yksi Banksy-fani muutti laittoman sissitaiteen härskiksi rahastukseksi.
Dokumentin alkuperäinen nimi on suht vitsikäs: Exit Through the Gift Shop, suomenkielinen kököhkö.

Tarvitaanko McTaidemuseota Helsinkiin? (pakollinen Guggenheim-avautuminen)

Uusi kulttuuriministerimme Paavo Arhinmäki kiteyttää yhtälöön Guggenheim-museo+Helsinki liittyvät epäilykseni (joiden kanssa en tietty ole yksin, ja jota mielipidettä minulta ei tulla kysymään, mutta kerron sen silti!) Eli MTV3:sen uutisille Arhis on kertonut:

Tuore kulttuuriministeri Paavo Arhinmäki (vas) kertoo ottavansa Guggenheim-museon riemusta kiljuen vastaan, jos sen rahoitus löytyy kulttuurin ulkopuolelta.

Muussa tapauksessa Arhinmäellä on kaksi kysymystä: häntä epäilyttää, onko kansainvälinen franchising-ketju paras tapa edistää suomalaista kuvataidetta. Mallissa Suomi maksaisi Guggenheimille kiinteää vuosimaksua korvauksena sen ammattitaidon ja brändin käyttämisestä. Tosin käytännössä ei ole vielä päätetty, miten tarkkaan Guggenheim ohjaisi helsinkiläismuseon toimintaa.

[--]Toisena Arhinmäki korostaa nykytaiteen museo Kiasman hyvää työtä. Hän pitää itseään suurena modernin kuvataiteen ystävänä ja haluaa tukea kaikkea, mikä kuvataidetta edistää. Vasemmistoliittolainen Arhinmäki kertoo ymmärtävänsä Guggenheimin hyödyn matkailulle ja Suomen kansainväliselle näkevyydelle. Periaattessa hän ei vastusta Guggenheimin tuloa Helsinkiin.

Juttu täällä.

Ja jos sana franchicing-ketju ei ole tuttu, niin katsopa wikipediasta. (Ja siis tarkennus: mulla ei ole mitään franchisingia vastaan sinällään toimintatapana -ellei oteta huomioon sanan vaikeata kirjoitusasua- mutta en tiedä onko se pakollista TÄSSÄ nimenomaisessa jutussa, etenkään kun otetaan huomioon muut seikat, eli vaikkapa sen, että Helsinki ei ole Bilbao, ja että Guggenheim-museot ei ole aina ollut menestyksekkäitä.)

EDIT. lisäys: Tämä satiiri kiteyttää sen, mikä G-keskustelussa jää suhteellisen pimentoon, eli se itse taide. Uutissirkus: Tuntematon mies vei Guggenheim-keskustelun sivuraiteelle.

Taiteen käsittämättömyydestä

Ahaa, en sitten pääse tästä performanssi-aiheesta eroon, sillä eilen ilmestyneessä Hesarin Nyt-liitteessä oli juttu kuvanveistäjä & performanssitaiteilija Mimosa Palesta. Varmaankin moni (kuten itsekin), muistaa Palen parhaiten Mobile Female Monument-nimisestä, naisen sukupuolielintä esittävästä teoksesta, jonka Suomen Estetiikan Seura palkitsi Vuoden esteettisenä tekona 2007. Siitä lisää seuran sivuilta tuolta.

Nytin haastattelu oli mielenkiintoinen, lähinnä se mikä hieman ärsytti, löytyi jo kannesta, jossa on Pale päässään shottilasi-hattu, ja teksti "Käsitätkö? Tässä on Mimosa Pale ja tämä on hänen taidettaan. [--]" (Puhun seuraavassa nyt nimenomaan yleisestä tendenssistä käsitellä taidetta mediassa; EN siis Nytin jutusta, enkä mistään tietystä lehdestä/toimittajasta. Tiedän tiedän, otsikot tehdään tarkoituksella kiinnostavamma oloisiksi ETC.) Sitä meinaan vaan, että jotenkin olen lukenut niin montakymmentä juttua, jotka alkavat jotenkin niin, että "Onko tämä nyt aivan käsittämätöntä/ihmeellistä/omituista vai ei." Jotenkin lukija yritetään houkutella, tai hänen oletetaan jo olevan valmiiksi sellaisessa positiossa, että hän ei ole IKINÄKOSKAAN kuullutkaan, että on olemassa muuta taidetta kuin "Taistelevat metsot", tai ainakin, että lukija on hämillään tai jopa paheksuu jutussa esiteltävää ihmeellisenä postmodernina/tekotaiteena/ei-ymmärrettävänä . Toimittaja ikään kuin asettuu puolustuskannalle tai todistamaan, että "kyllä tämä nyt on kanssa ihan oikeata taidetta".

Ehkä ärsyynnyn pienestä, mutta on jotenkin ihmeellistä, miten helposti ajatellaan, että jokin käsittämätön keskivertolukija pitää suostutella uskomaan, että "Kiasmassa on hei oikeasti sellastakin taidetta jota voi jopa mennä katsomaan OMG". Vai niin, jotenkin luulisi, että tämä tieto on jo tavoittanut kaikki. Jos joku on haluaa olla sitä mieltä, että kaikki suomalainen/koko maailman tällä hetkellä tehtävä taide on moskaa, niin hänellä on oikeus mielipiteeseensä, mutta epäilen, että tyyppi joka jatkuvasti niputtaa kaiken taiteen samaan kasaan ja sanoo "en ymmärrä tämä on huonoa" ei ole A. juurikaan tutustunut siihen mitä ylipäätään Suomessa tai muualla hommaillaan tai B. välttämättä kiinnostunut muuttamaan näkemystään, vaikka hänelle esiteltäisiin mitä.

Muistaakseni Vuoden nuori taiteilija 2011 Anna Tuori, jonka töihin olen muuten aivan hulluna, kommentoi jossain muotilehdessä (kyllä, luen niitä, eikä edes hävetä!) ettei ollut kamalan ihastunut Kiasman viimevuotiseenTee ite parempi-kampanjasta. Onhan se niin, että tuollainen ennemminkin pitää yllä ja uusintaa nykytaiteeseen liitettyjä käsityksiä juuri "käsittämättömänä" tai teknisesti sellaisena, että kuka tahansa/lapsikin pystyisi sen tekemään. Varmaankin pointti oli päinvastainen, ja eihän se paha asia ole, että ihmiset kiinnostuu, mutta ei tuo silti välttämättä mitään ennakkoluuloja murra.

En sano että kaikki Suomessa tehtävä taide on kiinnostavaa kaikkien mielestä. Tai että sen tarvitsisi olla. Ei tietenkään tarvitse!

Jokaisella on tietysti oikeus sanoa, että "en pidä siitä ja siitä teoksesta/taiteilijasta/esityksestä", tai että "entisaikaan patsaat oli hienompia". Sen sijaan kaiken nykytaiteen pitäminen kategorisesti huonona on lähempää tarkastelua kestämätön näkökanta (ellei sitten vihaa tasapuolisesti kaikkea ja kaikkina aikoina tehtyä taidetta, mikä on aika harvinainen näkemys..)

Ja siitä käsittämisestä: Se on yliarvostettua. Ei teeveetäkään tarvitse katsoa sillä mielellä, että "mikä tämän sarjan salattu intentio on". Jos tykkää tai kiinnostuu tai nauraa, niin se on tarpeeksi.

Arkitodellisuutta valokuvissa

James Mollison on valokuvannut valtavasti lastenhuoneita kirjaansa "Where Children Sleep". Juttu aiheesta ja kuvia löytyy: tuolta.

Kuvauskohteiden sijainnit on vaihdellut Yhdysvalloista Kiinaan. Älkää antako artikkelin ensimmäisen kuvan hämätä; lasten huoneiden kuvissa liikutaan yltäkyltäisyydestä toiseen ääripäähän, eli äärimmäiseen köyhyyteen, jossa "lastenhuonetta" markkeeraa maassa makaava patja.
Itse olen aivan hulluna tällaisiin arkielämän taltiointeihin; muistaakseni olen nähnyt hauskan kuvasarjan toimistoista eri maissa..

Edit. myöhemmin: Kuvasarja mitä muistelin löytyy Visual Newsin sivuilta. Kuvaaja on alankomaalainen Jan Banning jonka Bureaurcatics-kuvasarja on kokonaisuudessaan aika vaikuttava.

Banningin projektissa ei ole kyse pelkästä toimistokuvien räpsimisestä (mikä voisi hyvin olla sinällään jo mielenkiintoinen idea), vaan taustalla on laajempi missio:

It is a comparative photographic study of the culture, rituals and symbols of state civil administrations and its servants in eight countries on five continents, selected on the basis of polical, historical and cultural considerations: Bolivia, China, France, India, Liberia, Russia, the United States, and Yemen. In each country, I visited up to hundreds of offices of members of the executive in different services and at different levels. The visits were unannounced and the accompanying writer, Will Tinnemans, by interviewing kept the employees from tidying up or clearing the office. That way, the photos show what a local citizen would be confronted with when entering.

Candice Breitz ja Hollywoodin itkevät naiset

Ihastuin Candice Breitzin taiteeseen kun hän piti näyttelyn EMMAssa vuoden 2010 alkupuolella, ja satuin lukemaan muutaman lehtijutun hänestä. Tai itse asiassa vielä enemmän kuin hänen töihinsä sinänsä, ihastuin siihen viestiin ja innoitukseen, jota hänen työhönsä sisältyy. (Ylistys leikkaa-liimaa-muokkaa-kulttuurille? Pyyntö olla juoksematta karkuun "kevyempää" kulttuuria?)
Enkä edes käynyt EMMAssa, vaan katselin hänen töitään verkosta. (Hieman kaduttaa, olisi voinut olla hauskaa nähdä videoinstallaatio-seinä luonnossa.)

Breitz käyttää teoksissaan nimenomaan lainattua materiaalia: hänen työskentelytapansa on valmiin materiaalin (kuvavirtojen) uudelleentyöstäminen. Ja nimenomaan kaikkien tunteman populaarikulttuurin pilkkominen paloihin ja kasaaminen uudenlaiseksi kokonaisuudeksi. Breitz sanoo Suomen kuvalehden haastattelussa, että amerikkalainen populaarikulttuuri on kolonisoinut meidät kaikki. Hän kutsuu sitä kuvaavasti "ilmaksi jota hengitämme". Sitä ei voi paeta.

Tätä todellisuutta hän prosessoi ja järkyttää erilaisilla tavoilla. Esimerkiksi laittamalla sen puhumaan eri tavalla kuin on totuttu; vaikkapa paljastamaan hollywood-elokuvien naiskuvien maneereja, kuten teoksissa Mother ja Her.





(Kannattaa muuten huomata, että kaikki Breitzin työt taitavat olla kokonaisuudessaan katsottavissa hänen kotisivuillaan. Youtubessa on vain pätkiä.)