Akat/eemisen alennusmyynti

Sielhän on kuiteskin hyvä valikoima. Eli pakkohan niitä kirjoja oli munkin sitten tilailla. Mutta vaan kaksi. Toivotaan ettei varastosta ole loppunut. Kyseessä siis Kristevan Musta aurinko ja Barthesin Rakastuneen kielellä. [tähän jokin hyvä syy ostaa lisää kirjoja] Köh köh.

Toisaalta ostan paljon kirjoja käytettyinä. Seli seli. Vaatteita en osaa juuri käytettyinä ostaa (en löydä sopivia, ts. ei ole kirppari-silmää) mutta esim. viime kesänä vanhoista kirjoista pengoin halvalla Lacoue-Labarthen Etiikasta-suomennoksen (minikokoisen, ts. esseen) sekä Bergsonin Henkisen tarmon. En nyt kyllä bibliofiiliksi tunnustaudu (ei se kirjan ikä pelkästään, vaikka vanhat kirjat on sielukkaita kyllä..)

Uusi kirjallinen rakkauteni: Andrei Astvatsaturov

Venäläisestä nykykirjallisuudesta olen ollut erityisesti tykästynyt Peleviniin, ja olin hämmentynyt kun luin jostain, ettei venäläiset itse tykkää niiin paljon Pelevinistä, vaan pitää sitä enemmän ulkomaille suunnattuna (tavallaan ehkä ymmärrän, mitä tällä kritiikillä meinataan, mutta joku paremmin perehtynyt voi kommentoida, että mikä on oikeasti Pelevinin kurssi kotimaassaan.) Nyt olen sitten siirtynyt venäläisen (tai pietarilaisen, oon ymmärtänyt että se on eri juttu) älymystön suosikkikirjailijaan, sillä lainasin kirjastosta Andrei Astvatsaturovin "Ihmiset alastomuudessa", joka on järjettömän hauska kirja. Varmaan jokin postmodernismikammoisen painajainen, ja koska A. on kirjallisuudentutkija, niin intertekstuaalisuutta on enemmän kuin omaan tarpeeseen. Monet tietenkin menee suomalaiselta lukijalta ohi, mutta niitä voi tsekkailla teoksen kustantaneen Idiootti-kustantamon sivuilta jutusta Andrei Astvatsaturov ja alluusion taide.

Koulutoverini rakastivat minua. Siltä vaikuttaa. Tai ehkä ei. En muista. Minkä takia minua olisi pitänyt rakastaa?

Lapsuudesta saakka minusta on tuntunut, ja nytkin tuntuu, että olen keinotekoinen. Että olen lelu, jolla ihmiset jostain syystä leikkivät väärin.

(Lainaukset: Ihmiset alastomuudessa, 2010, suom. Tuukka Sandström)

Cafe Voltairen virtuaalisessa kirjallisuuskahvilassa Anni Lappelan teksti Lapsuus, poikaikä ja keski-ikä Pietarissa Astvatsaturovista valaisee tämän kirjoitustyyliä kuvaamalla sitä anekdoottikerronnaksi, ja teosta lyhytproosan ja romaanin risteymäksi, mikä kuulostaa juuri siltä mikä lukukokemus oli. Pieniä näennäisen satunnaisia tai satunnaisia (kuka sen päättää?) tarinoita menneestä. Haluan kuulla lisää! Jatko-osa onkin ilmestynyt venäjäksi tänä vuonna...

Äskettäin luin...

nimittäin tän: Aravind Adiga: Valkoinen tiikeri (2008). Riksankuljettajan poika nousee köyhyydestä ensiksi autonkuljettajaksi, mutta karkaa alistuneisuuden "kanahäkistä" murhan avulla, ja ryhtyy start-up-yrittäjäksi tarjoamaan kuljetuspalveluita Intiaan ulkoistaville länsimaisille yrityksille. Älyttömän hauska ja valaiseva kirja. Empäs muuta kommentoi, jotenkin en tykkää kirjoittaa romaaneista tuntemuksia. En vaikka olisi kuinka vaikuttava. (Ehkä tässä on syy siihen etten päätynyt kirjallisuustieteilijäksi?)

Pakko myöntää myöhäisheränneisyytensä, siis olen kuullut paljon kehuja tosta, mutta luin vasta nyt viime jouluna lahjaksi saamani kirjan. Siksikin hitauteni hämmentää, sillä esim. myöskin intialaisen Arundhati Royn Joutavuuksien jumala kuuluu viime vuosien suosikkikirjoihin. Myös Jhumpa Lahirin kirjat (erityisesti Kaima) on mahtavia, mutta häntä kai on varsinaisesti yhdysvaltalainen, ja kirjoittaa kulttuurien väliin putoamisesta.

Tiesitkö tämän Katri Valasta?

Ja siis kirjallisuusaiheilla jatketaan näemmä:

Kirjailija Tuula-Liina Varis kirjoittaa Kansan Uutisissa Katri Valan vaietummasta puolesta (Eräs itsenäinen henki):

Katri Valan syntymästä tuli syyskuussa kuluneeksi 110 vuotta. Tapahtuma noteerattiin, mutta runoilijaan on perusteltua palata vielä ennen kuin merkkivuosi loppuu. Nyt kun vasemmistoradikalismi ei ole trendikästä, Katri Valaa muistellaan mielellään varhaisena Tulenkantajana, 20-luvun eksotiikasta ja Olavi Paavolaisen itämaisista leikeistä innostuneena ”hurmion tyttärenä”, joka piti ”mustana jumalanaan” sittemmin Suomen sotarunoilijaikoniksi nostettua Yrjö Jylhää.

Mutta Katri Valan kirjailijanura ei rajoittunut leikkisään ja vapaamieliseen 20-lukuun. Hän sai raskaasti kokea myös 30-luvun ummehtuneen ilmapiirin ja sen natsihenkisen äärioikeistolaisuuden vasemmistovainoineen. Valan aviomies Armas Heikel vangittiin sota-aikana. Yksityiselämää raskautti ensimmäisen lapsen kuolema. Vala eli köyhyydessä koko ikänsä. Opettajanura katkesi pahenevaan tuberkuloosiin. Se nujersi hänet lopullisesti vuonna 1942 Ruotsissa, jonne taloudellinen hätä hänet oli ajanut.

Isänmaan kaltoin kohteleman kriittisen vasemmistolaisen runoilijan kohtalo ei jälkeenpäin ole yhtä kohottavaa muisteltavaa kuin eksotiikkaan viehtyneen nuoren naisen ”hurmioituneet kasvot”. Vala on uusien runotyttösukupolvien palvonnan kohde nimenomaan nuoruuden runojensa takia. Oli minunkin, hänen yhteiskunnallisesta asennoitumisestaan en koulutyttönä edes tiennyt. Niinpä tyrmistyin ja nolostuin, kun kovasti arvostamani äidinkielen lehtori huomautti happamasti, että lahjakas runoilija ”meni pilalle”, kun sotkeutui yhteiskunnallisiin teemoihin ja politiikkaan.

Katri Valan proosatuotanto on jäänyt olemattomalle huomiolle. Hän toimi 30-luvulla pakinoitsijana ensin Tulenkantajat-lehdessä, sittemmin Vapaassa Pohjolassa, ja kirjoitti runsaasti muutakin proosaa: artikkeleita, tutkielmia, kirja-arvosteluja. Nykylukijan ulottuvilla tätä tuotantoa ei ole. Ainoa Valan proosateos on postuumisti vuonna 1945 julkaistu pakinakokoelma Henki ja aine eli yksinäisen naisen pölynimuri. SKDL:n kirjankustantamo Kansankulttuuri julkaisi kokoelman ensimmäisenä teoksenaan. Ylistävän esipuheen on kirjoittanut Raoul Palmgren.

Itse ainakin täytyy tunnustaa, että olen liittänyt Valan lähinnä esoteeriseen runouteen, joskin on jotain muistikuvia, että olen lukenut jonkin artikkelin koskien hänen kirjoitustaan (lehtijuttua?) sukupuolten tasa-arvosta...
(Eikä sillä että pelkässä runoudessa olisi jtn vikaa, vaan kyse on ehkä siitä, että runoilija-Vala on sopinut paremmin suomalaisen kirjallisuuden kaanoniin kuin terävä yhteiskuntakriitikko-Vala, joka asettui poikkiteloin suhteessa "kansalliseen projektiin".)

Kirjallisuuslajityyppien kuolema?

Kesäsyksyllä olin Työväenkirjallisuudenpäivillä, jossa haikailtiin työväenkirjallisuuden perään (kyseessä oli onko työväenkirjallisuutta enää?-aiheinen paneeli): voiko sellaista olla maassamme tänä ajankohtana, vai onko ko. genre kuollut ja kuopattu? Siitä panelistit olivat yhtä mieltä, että työväenkirjallisuudelle olisi tarvetta, mutta yksimielisyyttä siitä, kuka tai ketkä voisivat kirjoittaa niin, että se toisi alisteisten ääniä esiin (yhä vain enemmän) keskiluokkaistuvan/ näennäisen epäluokkaistuvan kirjallisuuden kentälle. Ehdotuksina oli mm. prostituoidut, mutta ei ainakaan kauhean korostuneesti keskitytty (aikakin oli tietysti rajoitettu) työn prekarisaatioon, joka ainakin mielestäni olisi mielekäs ts. ehdottoman tarpeellinen näkökulma aiheeseen.

Jotenkin tuntuu, että kun kirjallisuutta määritellään aina kovasti menneen kautta, niin haikaillaan jostain duunarikirjallisuudesta, jota tekisivät työläiset kuten silloin ennen: muttamutta, sellaista työväenluokkaa ei ole enää olemassa.. Ei kannata haikailla menneisyyteen, ja vaatia nykytekijöiltä jotain tiettyä, ja olla huomaamatta jotain uutta muotoa. Aikakin jo aikaisemmin hehkuttamani Laura Gustafssonin Huorasatu tuo esiin nimenomaan ns. paskaduunareina pidettyjen (mäkin kassa, siivooja) ihmisten näkökulmaa. Tietty varmasti muutakin on, en vain ole ehtinyt kaikkea kiinostavaa vielä kahlaamaan. (Vinkkejä saa antaa!)

Ylipäätään koko tietty lajityyppi on kadonnut-teema tuli mieleen, kun luin Luutii-kirjallisuusblogista Risto Niemi-Pynttärin tekstin Opiskelijaromaanin kuolema, jossa mietitään, missä on opiskelijaromaani nykyään, vai onko sitä? Miksei kukaan kirjoita siitä, miten yliopistouudistus rokottaa opiskelijoita, ja sivistys on vain menneisyyden dinosaurus? Tässä on ehkä se ongelma, että kuinka moni ehtii kirjoittamaan opintojen ohessa/sivussa, kun opintoaikoja rajataan? Ja juuri siksi taas tarvittaisiin myös syvempää kuvausta opiskelijuudesta 2000/2010-luvulla..Toisaalta: kun puhutaan vapaasta ja sivistävästä opiskelijuudesta, niin heti iskee mieleen 70-lukuhaamut: toisaalta juuri tästä huolimatta pitää voida kritisoida ja luodata nykyhetkeä, pelkäämättä leimautumista taantumukselliseksi. Oujea olempas taas liian julistava, anteeksi, tai ei sittenkään.

Laura Gustafssonin "Huorasatu" Finlandia-ehdokkaana!

Juuri eilen sain ko. kirjan loppuun, ja mielessä kävi, että oliskohan HS:n esikoiskirja-ehdokkuuden lisäksi Finlandia-ehdokkuus mahdollinen, ja TADAA: Finlandia-ehdokkuus naisten juhlaa.

Kuusi naiskirjailijaa on ehdolla vuoden 2011 kirjallisuuden Finlandia-palkinnon saajaksi. Miehet loistavat poissaolollaan. Ensi kertaa ehdokkaina ovat konkarit Laila Hirvisaari ja Rosa Liksom. Mukana on myös jo kerran Finlandia-palkinnon voittanut Kristina Carlson, Eeva-Kaarina Aronen kolmannella teoksellaan sekä kaksi esikoiskirjailijaa, Laura Gustafsson ja Jenni Linturi.

Silmiinpistävää ehdokasvalinnassa on miesten kirjoittamien teosten puuttuminen, kuten esimerkiksi bestseller-teoksen Layla kirjoittanut Jari Tervo sekä Mielensäpahoittajalla suuren yleisön suosikiksi noussut Tuomas Kyrö. Valintalautakunnan puheenjohtaja Hannu Marttila viitannee suosikkien poissaoloon puheessaan Finlandia-palkintoehdokkaiden julkistamistilaisuudessa tänään Helsingissä:

- Olen sienimetsässä oppinut, että usein kannattaa nöyrästi kurkistaa ruohomättään alle, eikä räikein lakki ole välttämättä paras.

Marttila päätti puheensa toteamalla, että on aika unohtaa vanha fraasi, että on kirjallisuutta ja naiskirjallisuutta.

Näinpä; onhan se ihme jos samat (supermyyvät ja naamaansa joka paikassa esittelevät) tyypit olisi pakko joka ikisen julkaisemansa kirjan kanssa olla ehdolla; kyllä suomessa on muutakin kirjallisuutta, vaikka sitä ei aina kirjakauppojen myydyimmät-listaa katsoessa uskoisikaan. Ja siis vaikkei F-palkinto ole mikään maailman suurin kirjallinen tunnustus, se takaa kuitenkin näkyvyyttä ja sitä kautta myyntiä, mikä on supertärkeätä kirjailijoiden hengissäpysymiseksi, as we all know...

Ja toinen juttu mikä kovasti lämmittää mieltä tässä on se, että Gustafssonin teoksenhan on julkaissut pienehkö Into-kustannus, joka on keskittynyt pamflettien julkaisuun: taitaa olla Huorasatu ensimmäisten sen julkaisemien kaunokirjojen joukossa. Hahaa WSOY ja muut isot: näin se vaan tuppaa olemaan, että perinteisemmät kustantamot on paljon varovaisempia julkaisemisen suhteen, eikä halua ottaa taloudellisia riskejä yms, joten kokeellisimmat ja erikoisimmat kirjat alkaa genressä kuin genressä tulla niiden ulkopuolelta.

Laura Gustafssonin Huorasatu (Into) on tekijänsä esikoisromaani ja ilmestynyt aikaisemmin jo näytelmänä. Gustafsson kirjoittaa antiikin myytit uusiksi. Hän kirjoittaa hurjalla palolla niin naisen esihistoriasta kuin täydellisestä maailmastakin.

Huorasatu todellakin on hauska ja kriittinen, ja kummallinen todella oudoilla tavoilla. Ja välillä yökättävä: suolenpätkät lentää -tyylinen splatter kohtaa feministisen manifestin tai pikemminkin ekofeministisen, sillä eläimiä ei unohdeta; tuotantoeläimet saavat kostonsa. Unohdettu ei myöskään ole kolmatta maailmaa, eikä matalapalkka-alojen nöyryytettyjä työntekijöitä eikä seksityöläisiä. Voi siis olla yhtä aikaa yhteiskuntakritiikkiä ja hauskaa ja yleistajuista. Gustafssonin käsikirjoittaja-tausta paistaa läpi nimenomaan dialogin toimivuudessa ja tapahtumien vyörymisenä: varsinaista kirjallista taiturointia ei ole, mutta se ei tällaisessa teoksessa ole puute (tietysti sellasesta kovasti diggailen, muttamutta: kaikkea ei voi saada.)

SS-miehiä siellä, äärioikeistolaisia täällä...

Katja Ketun ja Jenni Linturin vastailmestyneet romaanit kertovat toisen maailmansodan ajasta SS-miesten kautta. Etenkin Ketun kirja kiinnostaa, joululahja? vink vink

Vastahan oli Helsingissä kansainvälinen äärioikeistolaisten liikkeiden tapaaminen. Kuten Suomen Kuvalehden juttu kertoo, nykyinen äärioikeisto ei ole yksi ja yhtenäinen. Toisaalta pakkohan paljon yhdistäviä tekijöitä olla, ja onkin, koska olisihan tällainen ylikansallinen yhteistyö muuten mahdotonta.

Puhumattakaan tietysti tästä uudesta vuodosta (tai siis hakkeroinnin aiheuttamasta vuodosta) jossa esille on tullut äärioikeiston jäsenhakemuksien tiedot. Aikasta jäätävää touhua kyl...
EDIT: Eikä tässä vielä kaikki (kuten tapana on sanoa) vaan Perussuomalaisten eduskunta-avustaja haki uusnatsien jäseneksi. Tietenkin kysymys kuuluu, että koska näin on tehty, sillä tuorehan tuo hakemus ei ole.
Lisäedit: nyt sitten kaikki näköjään liittyy natsijärjestöön kännissä, eli myös kunnallispolitiikassa oleva vassari (sitoutumaton) Hämeenkyröstä on "kokeilumielessä" täyttänyt hakemuksen. Utain-lehden uutinen. I have no words . . .

En yleensä elämäkertoja lue..

...mutta tämän hankin:

Eli Michael Monroen elämäkerta. Sinällään jännää, että Maikkelihan on kauhean suojeleva ollut yksityiselämäänsä kohtaan, eli aika kaukana mistään Andy-tyylisestä elokuva ja elämäkerta ja tositeevee-sarja-meiningistä. (Huom. mulla on Sheriffi McCoy-teos Andyn nimmarilla, ja musta The Real McCoy on edelleen aika kova leffa; suosittelen sitä, en ko. elämäkertaa.) Mutta kuten M. jossain haastiksessa nyt sanoi, niin joku muu sen elämän kuitenkin jossain vaiheessa kertoo, parempi tehdä itse.

Pidän muuten huomattavasti enemmän fiktiivisistä elämäkerroista, tyyliin puolikaunosta: esim. Rakel Liehun Helene (Schjefbeckistä) on aivan mahtava, samoin Helena Sinervon Runoilijan talossa (Eeva-Liisa Mannerista). Ulkomaisista mieleen tulee ekaksi Joyce Carol Oatesin Blondi (Marilyn Monroesta).

Banana Yoshimoton keittiö

“He toteuttivat onnellista elämää. Heidät oli kasvatettu niin että vaikka he oppisivat mitä he eivät koskaan astuisi tuon onnensa rajojen ulkopuolelle. Rakastavat vanhemmat, luultavasti, olivat kasvattaneet heidät sellaisiksi. Todellisesta ilosta he eivät tienneet mitään. On merkityksetöntä kumpi on oikea tapa elää, sitä ei voi ihminen itse valita. Jokainen on tehty elämään omanlaistaan elämää. Onnellinen elämä tarkoittaa sitä että ihminen mahdollisimman harvoin huomaa että todellisuudessa on yksin. Minäkin toivon, että voisin elää niin. Kietoa esiliinan uumilleni, hymyillä kukkaishymyä, oppia laittamaan ruokaa, rakastaa kärsien ja empien koko sielullani, mennä naimisiin. Sellainen on minusta ihanaa. Olla kaunis ja suloinen. Etenkin silloin kun olen aivan poikki ja saan ihottumaa ja koetan yksinäisenä iltana soittaa puhelimella ympäriinsä eikä ainoakaan ystävä vastaa, etenkin silloin inhoan syntyperääni ja kasvatustani ja kaikkea, koko elämääni. Lopulta kadun kaikkea mitä olen tehnyt.”

Banana Yoshimoto: Kitchen (1988)

Luin ko. kirjan lukion alkupuolella; poimin sattumalta kirjastossa hyllystä kun kirjan kansi miellytti silmää:

Hämmentävän tuntematon Suomessa, vaikka lähes kulttisuosikki Japanissa, ja myös englanninkielisessä maailmassa (ainakin näissä.) Suomennettuna on kanssa toinen teos, N.P. Muuta ei taida olla, harmi sinänsä. Nämä on ehkä sellaista näennäisen kevyttä (epäraskasta) kirjallisuutta tyyliin Amélie Nothomb, jota jotkut (kuten minä) rakastaa, mutta monet taas ei tajua. (Ei sillä, tykkään myös täydellisen vastakkaisen tyylisistä kirjoista. En muutenkaan halua määritellä, millainen on LOISTAVA romaani; niitä on niin monentyylisiä, jotka todella iskee.)

Tranströmeristä en osaa sanoa mitään, mutta rauhan nobel: wuhuu!

Voin myöntää että en ole koskaan kuullutkaan (tai noteerannut, kun siis kauheasti kirjailijoiden nimiä tulee vastaan..) Tomas Tranströmeristä. Kuitenkin ilahduttaa, että runoilija palkittiin taas vaihteeksi. Viime vuosikymmenten kirjallisuusnobelistit on kaikki ollut todella rautaisia, suurimmiksi henkilökohtaisiksi suosikeiksi on nostettava vuonna 2004 palkittu itävaltalainen Elfriede Jelinek ja kaksi vuotta sitten palkinnon saanut Herta Müller. Tietenkin Toni Morrison on myös omaa luokkaansa, vaikka täytyy myöntää, että nämä orjuus- ja rotukysymysten historian käsittelijä on itselle suht uusi tuttavuus; ts. luin vasta ehkä vuosi sitten ekan Morrisonini, Minun kansani, minun rakkaani.

Sen sijaan jee Nobelin rauhanpalkinnon valitsijat! Eli kuten Yle uutisoi, kolmelle naiselle palkinto meni:

Ellen Johnson Sirleaf, 72, on Liberian presidentti ja samalla koko Afrikan ensimmäinen ja toistaiseksi ainoa vaaleilla valittu naispresidentti. Hänellä on ollut suuri osuus Liberian sisällissodan lopettamisessa.

Leymah Gbowee on Johnson Sirleafin maannainen. Hän perusti rauhanliikkeen Liberian toisen sisällisodan lopettamiseksi. Liike yhdisti kansaa, koska siinä oli mukana sekä kristittyjä ja muslimeja.

Tawakkul Karman, 32, on jemeniläinen toimittaja ja ihmisoikeusaktiivi. Hän perusti vuonna 2011 Naistoimittajat ilman kahleita -järjestön, joka pyrkii edesauttamaan sanan- ja mielipiteenvapautta.

Perusteena siis "heidän väkivallaton taistelunsa naisten turvallisuuden ja oikeuksien puolesta rauhan työssä". Guardianissa tarkempaa infoa ko. henkilöistä: Nobel peace prize 2011 - live coverage.

Haluan lukea: (Nyt. Heti. Hommatkaa mulle aikaa!!)

Laura Gustafsson: Huorasatu. (Tästä luin uusimmasta Tulvasta. Huorasatu on tekijänsä mukaan vähän kuin Raamattu. Vain lyhyempi. Kustantajan sivuille tästä.)

Stefan Moster: Nelikätisen soiton mahdottomuus. (Tästä luin Hesarista tämän arvion.)

Kathrin Schmidt: Et sinä kuole. (En muista mistä bongasin, mutta kertoo kai aivohalvaus-kokemuksista.)

Michael Cunningham: Illantullen. (Cunningham on mun suuri kirjallinen rakkaus.)

Nämä on siis tän hetken uutuuksista. Sitten en ole vieläkään saanut hankittua käsiini Anu Silfverbergin Luonto pakastimessa-kirjaa (esseekokoelma?) Rakastin Kung Po-romaania muuten. Voi voi...

Ajankulun (vaiko elämän) pakottamista valinnoista, eli kvasisyvällistä aivo-oksennusta

Todella usein iskee se ärsyttävä tunne, että maailmassa on aivan liikaa mielenkiintoisia asioita, joihin täytyisi ehtiä tutustumaan. (Tämä nyt ei ole mitenkään erityisesti juuri minun oma ongelmani, vaan suht yleinen.) Kuitenkin vuorokaudessa on vain tietty määrä valveillaolotunteja, ja niin edespäin. Silti listaan toiveikkaasti kaiken jännän kuuloisen mitä eteen osuu. Ettei mikään mene ohi. Ehkä oikeesti pitäisi huolestua sitten, kun tuntuu ettei mikään innosta? Ja kaikki näyttäisi olevan vaan plaah ja samaa mössöä.

Loppu on valintoja. Jotenkin tuntuu että valitsemista, tai oikeammin sen satunnaisuutta, huomioidaan liian vähän kun puhutaan ihmiselämää määrittävistä jutuista. Valinnoistahan puhutaan eettisen tarkastelun osana ("miten osaa valita sen mitä on oikein?) tai sitten laskennallisena vertaamisena ja eri vaihtoehtojen punnitsemisena ("ostanko nyt jotain vai säästänkö?"). Kysymys on siis isoista ja merkittävistä päätöksistä, mutta mitenkäs ne pienet? Kuitenkin ylipäätään mihinkään isompaan valintatilanteeseen päätyminen vaatii jatkuvaa valitsemista. (Lapsena puolesta tietenkin valitaan.) Jos nyt ei puhuta välttämättä valinnoista kuten kävelenkö tällä vai tuolla puolella katua, niin kuitenkin jotenkin monet tärkeämmätkin valinnat on helposti tietyllä tavalla yhteydessä aikaisempiin, suhteellisen pieniin valintoihin.

Kyllä, tykkään välillä silmäillä pitkään hyllyjä kirjastossa (kirjakauppakin käy, mutta valikoimaa on vähemmän, ja valinnat maksaa) ja päätyä jokseenkin ennustamattomiin valintoihin. Viimeksi Metsossa käydessä satunnaispoimin Bertolt Brechtin Käänteiden kirjan (alkup. vuodelta 1965, suomennos 1998) joka on takakannen mukaan "aiemmin suomentamaton poliittis-filosofinen klassikko". Jännä kirja, vitsikkäämpi ja ajankohtaisempi kuin odotin; näistä ominaisuuksista edellinen johtuu siitä, että kirja koostuu ajatuksista, jotka on muotoiltu vanhojen kiinalaisten viisauksien muotoon:

TASA-ARVOSTA
Me-ti sanoi: Vasta kun tasa-arvoiset edellytykset on luotu, voidaan puhua epätasa-arvosta. Vasta kuin kaikkien jalat ovat yhtä pitkät, voidaan ratkaista kuka kohoaa muita korkeammalle.

(Brecht 1998, 179. suom. Vesa Oittinen)

MISTÄ ME-TI EI PITÄNYT
Me-ti ei pitänyt uudenvuoden juhlinnasta, hyvästijätöistä, syntymäpäivälahjoista, onnettomien ihmisten näkemisestä, tulevaisuudensuunnitelmien tekemisestä, menestyksestä nauttimisesta, tappioiden valittelusta, kiireen tunteesta, puheiden improvisoinnista, keskusteluista ilman keskustelunaihetta ja siitä että hänen huomiotaan kiinnitettiin kauniisiin luonnonilmiöihin. Hän sanoi: On muutenkin kyllin vaiheaa havaita todelliset käännekohdat.

(Brecht 1998, 195-196. suom. Vesa Oittinen)

Viktor Pelevin (tähän sydän)

Olen muutenkin hulluna venäläiseen kirjallisuuteen, mutta ehdoton uudempi suosikki elävistä nykykirjailijoista on Viktor Pelevin. Varmaankin kirjoitan vielä pitkän hehkutuspostauksen hänen kirjoistaan, mutta nyt pitää vain vinkata Juha Drufvan kirjoittamasta Kansan Uutisten jutusta, jossa kuvataan Pelevinin kahden teoksen, eli Viidennen maailmanvallan ja Generation P:n keskeisimpiä ideoita:

Lainaukset jutusta:

Venäläinen kirjailija Viktor Pelevin hahmottaa satiirisesti sosialismin jälkeistä venäläistä mediakratiaa romaaneissaan Generation P ja Viides maailmanvalta.

Viktor Pelevinin kuvaukset sopivat osittain nyky-Suomeenkin. Poliitikot ovat televisiolähetyksissä pelkkiä puhuvia päitä. Samat poliittiset vitsit valitaan uudelleen vaaleista toiseen.[--]

[--]Generation P:ssä ihminen on muuttunut Homo Zapiensiksi, joka on toisen elokuvan kuvauksista laadittu elokuva, jota esitetään tyhjille seinille.

Mediakratiassa pidettävissä vaaleissa objektina ja subjektina on televisiolähetys ja mainokset. Vanha demokratia-sana muodostettiin kreikan kielen sanasta demos, mediakratian demokratia on muodostettu sanasta demoversio.

Generation P kuvaa Jeltsinin aikaa. Televisiossa puhuvat animaationuket vaikuttavat Jeltsinin ja duuman edustajien näköisiltä.

Homo Zapiensia hallitsee oraalinen vau-impulssi, joka saa solun imemään sisäänsä rahaa. Homo sapiens uskoi, että todellisuus on materiaalinen maailma. Homo Zapiensille todellisuus on televisiossa näytettävä materiaalinen maailma.

Homo Zapiensin yhteiskunnassa kirjojen ja elokuvien pääsisältönä on Coca-Colan piiloylistys ja hyökkäykset Pepsi-Colaa vastaan ja päinvastoin.[--]

(Linkki itse juttuun Kansan Uutisten sivuille: Juha Drufva: Mediakratia on demokratian demoversio.)

Kuulostaako sekä dystopialta että epämiellyttävän paljon nykypäivältä? Niinpä.. Just siksi Pelevin on niin loistava; kirjat on yhtä aikaa hauskoja ja puistattavia. Ja kuten Drufva huomauttaa, Pelevinin teksti toimii ei vain Venäjän, vaan kokonaan (ainakin läntisen) jälkiteollisuus-todellisuuden analyysinä.

Kuva Pelevinin kotisivuilta, linkki alempana.

Viidennen maailmanvallan arvio Kiiltomadossa löytyy täältä.

Pelevinin kotisivu: pelevin.nov.ru (siltä varalta että joku osaa venäjää:D)

Vaikuttava lukukokemus omasta esihistoriasta: NO LOGO...

...vuodelta 2002, sillä tarkastin äsken, että suomennos on ilmestynyt sinä vuonna, ja muistaakseni silloin heti sen luin. (Olin lukenut muutaman hehkuttavan arvion lehdestä, olin siis vaikutteille altis tiedostava nuori.)

Teki suuren vaikutuksen. Inhoan sanoa näin (kuulostan vanhalta pätijältä), mutta ehkä joku joka lukee nyt ton kirja ei koe sitä niin ihmeellisenä; kun siis nykyään noista jutuista on puhuttu ja kirjotettu jo niin paljon (siis lapsityövoimasta, brändeistä, mainostuksesta, suuryhtiöiden ylivallasta yms.) Kuitenkin nimenomaan yksi merkittävä tekijä tuossa yleisen tietoisuuden lisääntymisessä oli juuri Naomi Kleinin No Logo. Ja eihän ne asiat ja ongelmat mihinkään ole siitä kymmenessä vuodessa juurikaan muuttunut. Ikävä kyllä. (Nykyään yritykset vaan yrittää antaa ekologisesti paremman kuvan, jottei brändi vahingoitu tms.)

Empäs ole Kleinilta lukenut sen jälkeen muuta, kuin heti perään suomennetun "Vastarintaa ja vaihtoehtoja", eli en esim. "Tuhokapitalismin nousua". Varmaankin pitäisi.

Vielä vinkki kehiin: jos teini haluaa kalliita merkkivaatteita, sille pitää lainata No logo kirjastosta. Ja vaikka lisäksi vielä Alissa Quartin Brändätyt -ostetaan ja myydään nuoria. Tuskin haluaa enää luettuaan.

Ei niin hyvää puuta vaan norjalaista puuta

(Otsikossa mukahauska viittaus Vesku Loirin "Niin hyvää puuta"-kappaleeseen. On muuten kauhea kappale.)

Haluaisin kovasti nähdä elokuvan Norwegian Wood. Ongelma on siinä, että se perustuu Haruki Murakamin samannimiseen romaaniin, jonka haluaisin lukea ennen leffan katsomista.
Syy kai lähinnä se, että pidän kirjoista enemmän kuin elokuvista, ja toisaalta sitten, kirjaa on ärsyttävä lukea, jos on nähnyt elokuvan. Toisaalta voi hyvin olla, että tuo elokuva on sellainen, että se on itsessään upea..

Haruki Murakami:Norwegian Wood. Kannen kuvan nappasin tuolta: coverspy.tumblr.com

(Ei sillä etten voisi lukea englanniksi, mutta romaanit luen kuitenkin mieluiten suomeksi, kun muutenkin pitää ulkomaankielisiä kirjoja lukea riittämiin syystä: gradun suunnittelu/toteutus. Romaanit on rentoutumista varten.)

Nyt toisaalta kuitenkin huomasin, että Murakamin kirjat on SUOMENNETTU ENGLANNIN KAUTTA. Voi hyvä ihme mihin tämä maailma on menossa. Kai sen sitten voi lukee enkuksi, samapa tuo..

Tästä ongelmasta ei voi sanoa muuta, kun että There are real problems... And then there are rich world problems. (Hävettää.)

There's a thing called autofiktio...

...jonka kasvavasta ajankohtaisuudesta suomalaisessa kirjallisuuskentässä kirjoittaa kiinnostavasti aihetta tutkiva Päivi Koivisto Kiiltomadossa.

Kun Anja Kauranen kirjoitti 1980-luvun lopulla Kiinalaisen kesän, eivät kriitikot puhuneet mitään autofiktiosta. Romaania, joka kertoi päiväkirjan tavoin Anja Kauranen -nimisen kirjailijan kesästä, kutsuttiin työpäiväkirjaksi ja välityöksi. Kirjassa Kauranen yritti muistuttaa, että jo Pentti Saarikoski kirjoitti tämäntapaisia proosateoksia ja Marquerite Duraskin Ranskassa. Kukaan ei vielä innostunut.

Kauranen palasi Snellmanina samantyyppiseen ilmaisutapaan romaanillaan Side vuonna 1998. Aika oli nyt toinen, ja monessa kirjan kritiikeistä eriteltiin asiantuntevasti teoksen suhdetta omaelämäkerrallisuuteen. Suurta huomiota kirja ei aiheuttanut, koska se oli tehty yhdessä kuvataiteilija Ulla Jokisalon kanssa ja putosi jonnekin taiteiden väliseen halkeamaan.

Itselle nimenomaan Anja Snellman on aina määrittynyt nimenomaan ja erityisesti tuon omaelämäkerrallisuuden (vai pitääkö sanoa autofiktiivisyyden?) kautta, ja henk. koht. mielipiteeni on, että Snellmanin kirjoista parhaita ovat juuri ne, missä tätä piirrettä on eniten. (Tai mistäs minä voin tietää, millä tavalla ja miten paljon hän on siinä ja siinä teoksessa omaa elämäänsä käyttänyt, mutta meinaan, että esim. Ihon aika, Syysprinssi tai Side ovat paljon kovempia teoksia, kuin vaikkapa Pelon maantiede tai Lemmikkikaupan tytöt.)

Myönnettäköön: mulla on kaikenkaikkiaan hieman ambivalentti suhde siihen, miten jotkut kirjat esitetään "elämäkerrallisina"; usein peruste tähän tuntuu liittyvän enemmän kirjailijan (julkiseen) persoonaan/kirjailijakuvaan kuin mihinkään muuhun. Tai sitten siihen, että teos on minä-muodossa kirjoitettu. Ihan kuin olisi jokin tapa kirjoittaa kirja täysin etääntyneenä itsestään? (Meediokirjoittajat tietty, joo, heh..) Autofiktiivisyys on mielekäs tutkimuksellinen lähestymistapa, mutta jotenkin pistää silmään monista kirja-arvioista hehkutus "vahvasti omaelämäkerrallinen" tai "perustuu omiin muistoihin". Tarkasteleeko autofiktio-buumi sittenkään kirjallisen faktan ja fiktion välisen rajan häilytyyttä, vai onko kyse "kaiken paljastamisesta" ja "totuuden esittämisestä" siinä samassa mielessä mitä vaikkapa tositeevee tekee? (Uusi houkutin kuluttajille ympäristössä, jossa melkein kaikki on jo nähty.)