Greg Graffin muistuttaa: evoluutio = anarkia

Aamulehden puheenaihe-osiossa on välillä asiaakin, nimittäin Toni Ahvenaisen juttu punkkari-tieteilijä Greg Graffinin näkemyksistä koskien evoluutio vs. uskonto-henkistä keskustelua. Itse en ole kovin kiinnostunut tästä vastakkainasettelusta, ja tietty asia on paljon enemmän pinnalla Yhdysvalloissa kreationistien takia, mutta itseäni häiritsee juurikin evoluution kuvaaminen päämäärä-suuntautuvana sekä saman mallin ulottaminen kulttuurin alueelle, ja tätä Graffin kirjassaan on kritisoinut:

Suomessa on viime aikoina käyty ahkerasti keskustelua evoluution ja uskonnon suhteesta, mutta keskustelu on jämähtänyt paikoilleen. Like-kustantamon tänä vuonna suomeksi julkaisema Anarkia = evoluutio tuo keskusteluun uuden näkökulman, sillä se pyrkii tietoisesti pois keskustelua vaivaavasta vastakkainasettelusta. Kirjan tekee mielenkiintoiseksi myös se, että sen kirjoittaja Greg Graffin on ammatiltaan paitsi evoluutiobiologi, myös maailmalla suositun punk-bändin Bad Religionin laulaja.

[--]Graffinin mukaan evoluutioteorian todellinen älyllinen, emotionaalinen ja moraalinen haaste on hyväksyä elämän perimmäinen anarkia ja tarkoituksettomuus. Evoluutio ei tarjoa perustaa dogmaattisille opeille ja se vetää maton kaikkien niiden maailmankuvien alta, jotka ovat nähneet elämän historiassa suurempia tarkoituksia – näin käy myös ateistien hellimälle ajatukselle ihmiskunnan ”kehityksestä” uskonnottomaan tulevaisuuteen.

[--]Tieteen näkökulmasta tähän on syynä evoluutioteorian epäonnistunut popularisointi. Evoluutio on asetettu vastakkain uskonnon kanssa ikään kuin ne olisivat vertailukelpoisia keskenään. Tämä saa sen näyttämään henkilökohtaista vakausta vaativalta maailmanselitykseltä ja heikentää viime kädessä suuren yleisön käsitystä tieteestä. Evoluutioteorian käyttöala sijaitsee tulevaisuudessakin pääasiassa sen biologisessa kontekstissa, joka liittyy lajien muunteluun ja yksilönkehitykseen, ei yhteiskunnassa tai kulttuurissa.

Näinpä. Tietyillä tahoilla on havaittavissa pyrkimyksiä muodostaa evoluutioteoriasta jonkinlaista kokonaisratkaisua, teoriaa kaikesta. Vaikka teoria kuin teoria kuinka on aina välttämättä yksinkertaistus todellisuudesta, niin maailman monimuotoisuutta ja satunnaisuutta (tai anarkiaa, kuten Graffin muotoilee) ei oikein onnistu yhteen sellaiseen survomaan, vaikka kuinka huutaisi että sosiaalitieteet ja luonnontieteet pitää saada yhdistettyä (ts. edeltävä muokattua jälkimmäisen mukaan) tai että evoluutiopsykologia on ainoa ihmisen toimintaa tieteellisesti selittävä näkökulma. Voisiko tätä tendenssiä kuvata jonain kaipuuna yhtenäistieteeseen, joka näyttää olevan aina vain kauempana?

Laura Gustafssonin "Huorasatu" Finlandia-ehdokkaana!

Juuri eilen sain ko. kirjan loppuun, ja mielessä kävi, että oliskohan HS:n esikoiskirja-ehdokkuuden lisäksi Finlandia-ehdokkuus mahdollinen, ja TADAA: Finlandia-ehdokkuus naisten juhlaa.

Kuusi naiskirjailijaa on ehdolla vuoden 2011 kirjallisuuden Finlandia-palkinnon saajaksi. Miehet loistavat poissaolollaan. Ensi kertaa ehdokkaina ovat konkarit Laila Hirvisaari ja Rosa Liksom. Mukana on myös jo kerran Finlandia-palkinnon voittanut Kristina Carlson, Eeva-Kaarina Aronen kolmannella teoksellaan sekä kaksi esikoiskirjailijaa, Laura Gustafsson ja Jenni Linturi.

Silmiinpistävää ehdokasvalinnassa on miesten kirjoittamien teosten puuttuminen, kuten esimerkiksi bestseller-teoksen Layla kirjoittanut Jari Tervo sekä Mielensäpahoittajalla suuren yleisön suosikiksi noussut Tuomas Kyrö. Valintalautakunnan puheenjohtaja Hannu Marttila viitannee suosikkien poissaoloon puheessaan Finlandia-palkintoehdokkaiden julkistamistilaisuudessa tänään Helsingissä:

- Olen sienimetsässä oppinut, että usein kannattaa nöyrästi kurkistaa ruohomättään alle, eikä räikein lakki ole välttämättä paras.

Marttila päätti puheensa toteamalla, että on aika unohtaa vanha fraasi, että on kirjallisuutta ja naiskirjallisuutta.

Näinpä; onhan se ihme jos samat (supermyyvät ja naamaansa joka paikassa esittelevät) tyypit olisi pakko joka ikisen julkaisemansa kirjan kanssa olla ehdolla; kyllä suomessa on muutakin kirjallisuutta, vaikka sitä ei aina kirjakauppojen myydyimmät-listaa katsoessa uskoisikaan. Ja siis vaikkei F-palkinto ole mikään maailman suurin kirjallinen tunnustus, se takaa kuitenkin näkyvyyttä ja sitä kautta myyntiä, mikä on supertärkeätä kirjailijoiden hengissäpysymiseksi, as we all know...

Ja toinen juttu mikä kovasti lämmittää mieltä tässä on se, että Gustafssonin teoksenhan on julkaissut pienehkö Into-kustannus, joka on keskittynyt pamflettien julkaisuun: taitaa olla Huorasatu ensimmäisten sen julkaisemien kaunokirjojen joukossa. Hahaa WSOY ja muut isot: näin se vaan tuppaa olemaan, että perinteisemmät kustantamot on paljon varovaisempia julkaisemisen suhteen, eikä halua ottaa taloudellisia riskejä yms, joten kokeellisimmat ja erikoisimmat kirjat alkaa genressä kuin genressä tulla niiden ulkopuolelta.

Laura Gustafssonin Huorasatu (Into) on tekijänsä esikoisromaani ja ilmestynyt aikaisemmin jo näytelmänä. Gustafsson kirjoittaa antiikin myytit uusiksi. Hän kirjoittaa hurjalla palolla niin naisen esihistoriasta kuin täydellisestä maailmastakin.

Huorasatu todellakin on hauska ja kriittinen, ja kummallinen todella oudoilla tavoilla. Ja välillä yökättävä: suolenpätkät lentää -tyylinen splatter kohtaa feministisen manifestin tai pikemminkin ekofeministisen, sillä eläimiä ei unohdeta; tuotantoeläimet saavat kostonsa. Unohdettu ei myöskään ole kolmatta maailmaa, eikä matalapalkka-alojen nöyryytettyjä työntekijöitä eikä seksityöläisiä. Voi siis olla yhtä aikaa yhteiskuntakritiikkiä ja hauskaa ja yleistajuista. Gustafssonin käsikirjoittaja-tausta paistaa läpi nimenomaan dialogin toimivuudessa ja tapahtumien vyörymisenä: varsinaista kirjallista taiturointia ei ole, mutta se ei tällaisessa teoksessa ole puute (tietysti sellasesta kovasti diggailen, muttamutta: kaikkea ei voi saada.)

Muutama linkki-poiminta: viherpesua & sekoomus-teeveetä?

Vihreäkin kapitalismi ja kuluttaminen on sitä itseään, eikä yksilölliset teot ole perimmäinen ratkaisu ympäristö-ongelmiin:
Green lifestyle choices won’t solve the climate problem (grist.org)

Jutta Urpilainen ja velkakriisi, eli haastis uusimmassa Voimassa (by: Antti Ronkainen):
Luottamus hyvä, kontrolli parempi!

Esimerkki Brasiliasta, eli miksi ei pidä keskittyä poistamaan vain yhtä syrjinnän muotoa:
Rasismi ja sukupuolisyrjintä ovat yhteen kietoutunut ongelma (unwomen.fi)

Kilpailun ja menestymisen toinen (pimeämpi) puoli on heikoimman lenkin eliminointi (kärjistämistä tietty, mutta onhan se niin, ettei solidaarisuus ole muodikasta):
IL: Politiikan tutkija: Tosi-tv nosti kokoomuksen

Suvaitsevaisuus on ei-suvaitsevaisuutta, mutta mitä on tämä mystinen "äärihumanismi"? Saku Timonen bloggaa yhdestä netti-keskustelun ilmiöstä:
Äärihumanismia ja suvaitsevaisuutta

Tiedonjaollinen tulevaisuus

Suomen kuvalehden juttu Hän-henkilökuvassa Teemu Arina: Pelkkä tieto ei ole enää valtaa - tiedon jakaminen on kertoo nuoresta it-yrittäjästä. Hän kuvaa uudenlaista tekemisen (tutkimisen?) tapaa:

”Jos sä teet läpinäkyväksi muille, mitä tutkit ja miten, joku voi huomauttaa sua epäkohdasta tai virheestä ennen kuin teet sen. Tutkimus voi olla nopeaa, kun muut voivat osallistua siihen ilman raskasta julkaisuprosessia.”

”Tää maailma on ketterä ja interatiivinen. Tutkimus on prosessi. Se jäljittelee Wikipedian kaltaista editoriaalista prosessia, jossa hyväksytään se, että ei ole yhtä totuutta, vaan totuus on sen hetken paras kollektiivi ymmärrys asiasta.”

Kun Arina kirjoittaa artikkelin, hän linkittää sen Twitteriin.

Kun hän pitää luennon, hän siirtää esityksen Slideshare-sivuille.

Jos tilaisuus videoidaan, tallenne löytyy Googlesta.

Kaikki on saatavissa ja kommentoitavissa.

Pelkkä tieto ei ole enää valtaa, Arina sanoo. Tiedon jakaminen on.

En halua kuulostaa käävältä tai hehkuttaa institutionaalisen tiedon paremmuutta, mutta nopeuden ja reaaliaikaisuuden näkeminen kyseenalaistamattomana etuna tai lisäarvona on aina tällasia juttuja lukiessa hämmentänyt mua. Ehkei monenkaan tieteen kohdalla ole voi missään vaiheessa olla noin. Tai interaktiivisuuden ja vuorovaikutteisuuden varaukseton ulottaminen joka asiaan: pitäiskö saada vaikka miettiä rauhassa ja yksin joskus? Mutta tämä vaan tästä, eip muuta.

Paitsi tietysti että tossa mainittu jakaminen on tietysti pinnalla myös wikileaks ja muissa vuoto-jutuissa kuten anonyymouseilla ja piratismissa yms.. Kysymys kuuluukin, kuka saa jakaa ja mitä? Ja millä jakamisella on mitään seurauksia, etuja tai järkeä.

Mitä Anonymous-hakkerit on ja mitä ei. (Lyhyesti.)

(Huom. allekirjoittaneella ei henk. koht. kokemusta minkään koulukunnan haktivisteista, mutta googlaus-taitoa kyllä.)

Pelottava internet-meemeilijä naamarin takana vaiko vain halloween-pukeutuja? You can never know.

Perussuomalainen it-asiantuntija paheksuu Us-blogissaan Anonymous-hakkeriryhmää ja kutsuu heitä "äärivasemmistolaisiksi". Mukaan soppaan hän vetää vielä Vasemmistonuoret, kun eihän sitä turhaan kannata argumentoida mitenkään järjellisesti, ja US-blogeissa mikä tahansa vassarivastaisuus saa paljon kaikupohjaan. Anarkistit (ylipäätään tai tässä ko. tapauksessa) ei ole sama asia kuin vasemmistolaiset, vaikka anarkistien/haktivistien agendoista jotkin kuinka risteisivätkin vasemmistolaisten tavoitteiden kanssa. Ne keinot, keinot...(Ja suurena erona pyrkimyksissä tietysti yleisemmin anarkistiseen toimintaan liittyvä valtiovastaisuus, joka on kovin vaikeasti istutettavissa minkäänlaiseen vasemmistolaiseen maailmankuvaan.)

Anonymousiin tutustumisen voi aloittaa vaikka tämän HS:n uutisen kautta: Netin naamiomiesten ohjelma on sekava. Kyse ei ole mistään ideologian avulla organisoidusta ryhmästä, vaan internet-ilmiöstä (kaikkihan menee nykyään tän statuksen alle:D), jonka kautta kuka tahansa (tarpeeksi tietoteknistä kompetenssia omaava) voi toteuttaa anarkistisen tuhon kylvämistä verkossa. Siis: tavoite voi olla miltei mikä tahansa, jonka joku haluaa toteuttaa Anonymous-statuksen alla. Tämänkään takia on hyvin turhaa vedota Anonymousiin ryhmänä/tiettynä tahona, ja yrittää saada aikaan jonkinlaista katumusreaktiota tai vaikutusta aikaiseksi. (Suomenkielinen wiki-artikkeli Anonymousista on lyhyehkö mutta asiallinen: Anonymous-liike.)

Haluaisin muuten tietää mitä nämä äärivasemmistolaiset ovat, joita tietyiltä tahoilta postuloidaan aina kun yritetään keskustella äärioikeistolaisten aiheuttamasta uhasta. Tyypillistä hämäys-yritystä: "joojoo jotain äärioikeistoa on, mutta katsokaa tonne ja tonne, joka paikka täynnä äärivassareita! ne vasta kauheita on, niistä pitää huolestua!!" (Tässä kielenkäytössä "äärivasemmistolainen"-termi saa luvan markkeerata mitä tahansa ei-äärioikeistolaista riehujaa.)

70-lukukrapulasta heräilijät

Suomettuminen, taistolaiset, stalinistit, ja vielä kerran suomettuminen ja taistolaiset. Näitä tuntojahan on purettu viime vuosikymmenenä aika reippaasti, ja tahti on pikkuisen jopa laantunut. Mutta nettifoorumeilla 70-luvun möröt on edelleen voimissaan: milloin nykyisinkin yliopistojen proffat on kaikki entisiä taistolaisia, ja milloin taistolais-hirviöt pitää hallussaan tiedotusvälineitä. Eipä tästä sen enempää, paitsi että aihe on (tavallista enemmän) pinnalla mm. Ylen esittämän Teiniliitto-dokkarin tiimoilta ja toisekseen Ylioppilaslehdessä oli pätevä kolumni aiheesta: Stalinisti jo syntymättömänä. Joskus Usein sitä miettii, että millaisten lasien läpi pitää maailmaa katsella, jotta kaikki näyttää vasemmistomafian hallitsemalta. Kröhöm jäänyt huomaamatta 80-luvun alkupuolelta jatkunut uusliberalistinen kehitys kröhöm..Nojoo..

Kysehän ei ole siitä, ettei 70-lukua tms saisi ruotia, vaan ongelma on siinä, jos ja kun menneitä vuosikymmeniä pyritään käyttämään aseena tehdessä päivänpolitiikkaa tyylillä "taistolaiset oli silloin perseestä ja väärässä, ja tästä teen päätelmä että asia X on väärin." (Onhan muutama vuosi sitten heitetty uusstalinismi-termiä esiin. Olin jo tämän keissin unohtanut, no wikipedia sentään muistuttaa.) Helposti Kekkosen liki-yksinvaltiutta muistellaan huomattavasti positiivisemmassa hengessä ja paljon vähemmän ongelmallisena kuin nuorisoaktiiveja, vaikka oikeasti voi kysyä, että kuka siellä vallankahvassa oikeasti oli.. Aika kultaa muistot ja Urkkia nostalgisoidaan loistavana strategina, charmikkaana naissankarina ja maan isänä, kansanvallan kaventuminen who cares?

Toinen tiiviisti asiaan liittyvä ongelmallisuus on se, miten 70-luvun "ylipolitisoituneisuutta" kauhistellaan, ja tällä hokemalla on ainakin jotain tekemistä sen kanssa, että politiikka on pakko pitää täydellisesti pois kouluista, jopa yliopistoista, mikä on jotenkin järjetöntä skitsoilua: pitääkö aikuisia ihmisiä suojella pahalta politiikalta? Kuka suojelisi vaikka kaupalliselta mainostulvalta, jota karkuun yliopistollakaan ei mihinkään pääse? Kaikissa universtaissa ei sentään Oulun yliopiston tapaan ole rahoittajayritysten mukaan nimettyjä luentosaleja, mutta kaikkea muuta kyllä. Tämähän ei sitten ole ongelma, ei, vaan täysin neutraalia ja normaalia. Ja sitten päästään ihmettelemään miksi nuoret ei äänestä, kun ensiksi heitä varjellaan vainoharhaisesti kuvittelemaan että politiikka on pahaa ja likaista (eikä esim. yhteisten asioiden hoitoa.)

Mitä tämä mystinen taistolaisuus sitten oli ja mitä se teki? Hallitsiko se suomea ja hallitseeko se edelleen? Aloita vaikka noista:
Vesa Oittinen: Mitä taistolaiset oikeasti ajattelivat? Sosialismi.netissä
Aviisi 11/2004: Ihana mörkö kummittelee taas.

Ylioppilaskuntavaalit ohi ja hienosti!

Eli koko maan tilanne on seuraava: Edustajistovaalien tulos liukui hiukan vasemmalle, äänestysprosentti nousi, kuten SYL:n uutinen kertoo. Itse asiassa taitaa olla vielä hieman parempi vasemmalta katsottuna, sillä toi statistiikka on tehty ennen kuin tarkastuslaskenta toi Tampereen yliopiston Vihreä Vasemmisto sai vielä yhden paikan lisää (ei siis kahta vaan kolme lisäpaikkaa!) ja edelleen isoin edustajistoryhmä! Tamyn sivuilla: Viva ja Luuppi Puolue Tamyn edustajistovaalien suurimmat nousijat. Tampesterin universtaan äänestysprossa sen sijaan ei yltänyt keskimääräiselle tasolle, pöööh. Eikä noussut, vaan laski, joten eipä sillä...