Kirjallisuuslajityyppien kuolema?

Kesäsyksyllä olin Työväenkirjallisuudenpäivillä, jossa haikailtiin työväenkirjallisuuden perään (kyseessä oli onko työväenkirjallisuutta enää?-aiheinen paneeli): voiko sellaista olla maassamme tänä ajankohtana, vai onko ko. genre kuollut ja kuopattu? Siitä panelistit olivat yhtä mieltä, että työväenkirjallisuudelle olisi tarvetta, mutta yksimielisyyttä siitä, kuka tai ketkä voisivat kirjoittaa niin, että se toisi alisteisten ääniä esiin (yhä vain enemmän) keskiluokkaistuvan/ näennäisen epäluokkaistuvan kirjallisuuden kentälle. Ehdotuksina oli mm. prostituoidut, mutta ei ainakaan kauhean korostuneesti keskitytty (aikakin oli tietysti rajoitettu) työn prekarisaatioon, joka ainakin mielestäni olisi mielekäs ts. ehdottoman tarpeellinen näkökulma aiheeseen.

Jotenkin tuntuu, että kun kirjallisuutta määritellään aina kovasti menneen kautta, niin haikaillaan jostain duunarikirjallisuudesta, jota tekisivät työläiset kuten silloin ennen: muttamutta, sellaista työväenluokkaa ei ole enää olemassa.. Ei kannata haikailla menneisyyteen, ja vaatia nykytekijöiltä jotain tiettyä, ja olla huomaamatta jotain uutta muotoa. Aikakin jo aikaisemmin hehkuttamani Laura Gustafssonin Huorasatu tuo esiin nimenomaan ns. paskaduunareina pidettyjen (mäkin kassa, siivooja) ihmisten näkökulmaa. Tietty varmasti muutakin on, en vain ole ehtinyt kaikkea kiinostavaa vielä kahlaamaan. (Vinkkejä saa antaa!)

Ylipäätään koko tietty lajityyppi on kadonnut-teema tuli mieleen, kun luin Luutii-kirjallisuusblogista Risto Niemi-Pynttärin tekstin Opiskelijaromaanin kuolema, jossa mietitään, missä on opiskelijaromaani nykyään, vai onko sitä? Miksei kukaan kirjoita siitä, miten yliopistouudistus rokottaa opiskelijoita, ja sivistys on vain menneisyyden dinosaurus? Tässä on ehkä se ongelma, että kuinka moni ehtii kirjoittamaan opintojen ohessa/sivussa, kun opintoaikoja rajataan? Ja juuri siksi taas tarvittaisiin myös syvempää kuvausta opiskelijuudesta 2000/2010-luvulla..Toisaalta: kun puhutaan vapaasta ja sivistävästä opiskelijuudesta, niin heti iskee mieleen 70-lukuhaamut: toisaalta juuri tästä huolimatta pitää voida kritisoida ja luodata nykyhetkeä, pelkäämättä leimautumista taantumukselliseksi. Oujea olempas taas liian julistava, anteeksi, tai ei sittenkään.

Joulukalenterin poliittinen remix

..löytyy tuolta: Sepon poliittinen joulukalenteri. Ainakin joulukuun ekalle valikoitu youtube-pätkä on kovaa kamaa:D

Myös Jami Järvisen Kaasuputki-blogin joulukalenteri on alkanut: Uutispuuron jytkymantelit.

Jos tiedät muita hauskoja nettijoulukalenteria, niin vinkkaa ihmeessä!

Mitäs Euroopalle käykään?

Alexander Stubb vaati männäviikolla enemmän valtaa AAA-Euromaille. Tätähän nyt on sitten kritisoitu, mm. demokratianvastaisena.

Harold Meyer Washington Postissa:The growing tension between capitalism and democracy eli entä jos kapitalismi ja demokratia toimiikin toisiaan vastaan?

Lest you think I exaggerate, consider the interview that Alex Stubb, the minister of Europe for Finland’s right-wing government, gave to the Financial Times last weekend. The six euro-zone nations with AAA credit ratings, said Stubb, should have greater say in Europe’s economic affairs than the other 11 euro members. The political rights of Southern and Eastern Europe would be subordinated, essentially, to those of Germany and Scandinavia — or to credit rating agencies, which are threatening to downgrade France (thereby reducing the number of decision-making euro nations from six to five).

What Stubb is proposing, and what the markets are doing, is, in essence, extending to the realm of once-equally-sovereign nations the one-dollar-one-vote principle that our Supreme Court enshrined in its Citizens United decision last year. The requirement that one must own property to vote — abolished in this nation in the early 1800s by the Jacksonian Democrats — has been resurrected by powerful financial institutions and their political allies. To the nations of the European currency union, the “property” they need to secure their right to vote is a proper credit rating.

Yet this all seems very strange. The idea that there’s a conflict between our economic and political systems is hard to accept, and not just in the United States. In Europe, too, it has been assumed that democracy and capitalism (at least, European social capitalism) go together. That’s largely because both systems thrived in apparent harmony for the three decades that followed World War II. Profits rose even as wages increased and social benefits expanded. But what if that 30-year peace was the exception to the more common state of conflict between markets and the people?

Stubbin ja ylipäänsä euronfiksaajien päättömiä lausahduksia ruotii myös Antti Ronkainen US-blogissaan: Eurolle Darwin-palkinto:

Alexander Stubb linjasi (17.11.) Euroopan rahaliiton olevan darwinistinen järjestelmä. Stubbin iltasadussa AAA-luottoluokituksen maat ovat Euroopan kansojen kermaa, jonka evolutionistisen järjestyksen erehtymättömät luottoluokittajat määräävät. Stubb kaipaa komissioon budjettitsaaria, jonka mandaatilla korkeaotsaiset, sinisilmäiset ja vaaleatukkaiset AAA-maat voisivat bismarckilaisesti ruoskia oikeaa eurooppalaisuutta alikehittyneisiin maihin:

“Ideaalimaailmassa kaikista euromaista tulisi kolmen A:n maita.”

Ainoa ongelma on, että piiskattiinpa Euroopan kehitysmaita kuinka hartaasti tahansa, kaikista EU-maista ei koskaan voi kehittyä yhtä aikaa nietzscheläisiä kolmen A:n yli-ihmisiä.

Yli-ihmisyytensä (kilpailukykynsä) säilyttääkseen Euroopan valtiot ovat heittäytyneet viime vuosikymmeninä verokilpailuun alemmista yritysveroista, työnantajamaksuista ja rikkaita suosivista verohelpotuksista. Tämä on johtanut valtiontulojen huomattavaan vähenemiseen, mihin on jouduttu vastaamaan myös velkaantumalla. Näiden toimenpiteiden taloutta edistävä vaikutus on jäänyt kyseenalaiseksi, mutta ainakin pääoma on saanut temmeltää vapaasti.

Kriisin alettua tämä evolutionistinen eloonjäämiskamppailu markkinoiden armoilla on viety äärimmilleen. Kriisistä on syytetty Euroopan kehitysmaiden liian suuria julkisia menoja ja ylivelkaantumista. Kriisistä päästään, kunhan tuhlailu minimoidaan ja velkaantuminen käännetään laskuun. Päämäärä on läpeensä oikeistolainen: sosiaaliturvaa heikennetään, palkkoja poljetaan, työuria pidennetään, palveluita yksityistetään, kansojen varallisuudet pakkohuutokaupataan sekä koulutusta, tutkimusta, terveydenhuoltoa ja eläkkeitä karsitaan.

Nämä ovat kaikki toimenpiteitä, joilla yksittäinen kansakunta periaatteessa voi säilyttää luottoluokituksensa.

Eurokonsensus rinnastaa kuitenkin virheellisesti kotitalouden ja julkisen velan hoidon. Ensinnäkin poliitikot ovat unohtaneet, että juuri julkiset investoinnit koulutukseen, tutkimukseen, terveydenhuoltoon ja infrastruktuuriin edistävät talouskasvua. Kuten olemme jo aiemmin todenneet, eurokonsensuksen ratkaisu on yhtä järkevä kuin erottaa perheen äiti menojen vähentämiseksi: tulot vähenevät menojakin enemmän ja velkaantumiskierre ainoastaan jatkuu.

[--]Koska rahaliiton eloonjäämismahdollisuudet nykyisen konsensuksen luotsaamana ovat kuitenkin erityisen vähäiset, ehdotamme Darwin-palkintoa jaettavaksi tänä vuonna poikkeuksellisesti eurolle ja sen poliittiselle eliitille. Darwin-palkinto jaetaan vuosittain henkilölle, joka on tappanut itsensä erityisen typerällä tavalla (tai vahingossa steriloinut itsensä) ja tehnyt ihmiskunnalle palveluksen poistaessaan geeninsä elämän kiertokulusta ja parantanut näin ihmiskunnan pitemmän tähtäimen eloonjäämismahdollisuuksia.

Mitäs tähän voisi enää lisätä?

Sori rakas blogiseni..

...mutta olen aika kiireinen ollut, keep on waitin.. Olipas muuten mystisen saksalaishenkinen lause, ts. toka verbi lopussa:D

(Kuva tuolta.)

Mässyt mössöille? Eikun massit massoille!

Vasemmistonuorten perustulokampanja alkaa näemmä 24.11. eli huomenna: Massit massoille!
Sarjakuvakannari myöskin persu..hups eikun perustulon puolesta löytyy tuolta: Sarjiskannanotto

Hoiva-alan pienipalkkaisuuden (ts. kutsumuksellisuuden) historiaa

Mikä erottaa naisvaltaisen hoiva-alan työntekijän ja monen miesvaltaisen alan työntekijän? Vastakkain tietysti ovat valtion/kunnan talous ja yrityksen talous, mutta myös retoriikka: "hoiva-ala on kutsumusammatti, josta ei tarvitse maksaa kunnolla". Klassista ylentämällä alentamista; arvostetaan toki kovasti, mutta se arvostus joka ei kukkarossa tunnu ei ole työn kohdalla tyhjää parempi. Tällä on pitkät perinteet, toteaa historiantutkija Johanna Antola HS:n jutussa:

Hoiva-alan huonot palkat ovat tuttu ilmiö jo 1900-luvun alun köyhäintaloista, toteaa tutkija Johanna Annola Tampereen yliopistosta. Annolan mukaan kehno palkkaus oli kytköksissä alan naisvaltaisuuteen. Köyhäintaloihin alettiin palkata johtajiksi lähes yksinomaan naisia, koska hoivaa ja kasvatusta pidettiin naisten erikoisosaamisena ja kutsumuksena. Aikalaisten käsitysten mukaan kutsumustyöstä ei tarvinnut maksaa kovin hyvin.

Tampereen yliopiston sivujen väitöstiedotteen mukaan Antolan väitöskirjassa esitetään, että:

Köyhäintalon toiminnan onnistumisesta oli vastuussa laitoksen johtaja. Tutkimuksessa tarkasteltiin köyhäintalon johtajan ammatin rakentumista ja ammatissa toimineita henkilöitä. Tulokset osoittavat, että köyhäinhoidon ylimmät virkamiehet sitoivat johtajuuden yhteiskuntaluokkaan ja sukupuoleen niin, että johtajan toimesta muodostui 1900-luvun alkuun mennessä keskiluokkainen naisammatti. Köyhäintalon johtaja oli siis yleensä köyhäintalon johtajatar.

Ammatin naisvaltaistumisen taustalla vaikutti sivistyneistön ja muodostuvan keskiluokan näkemys, jonka mukaan kasvatus ja hoiva olivat naisten erityisosaamisen aluetta, naiskansalaisen tärkein tehtävä. Tutkimuksessa osoitettiin, että luodakseen köyhäintaloille mahdollisimman hyvät toimintaedellytykset köyhäinhoidon ylimmät virkamiehet sulkivat vähitellen miehet kokonaan pois köyhäintalon johtajan ammatista. Tämä tapahtui rajaamalla kelpoisuusehtoja, valintamenettelyä ja johtajien koulutusta.

Väitöskirjassa kiinnitettiin huomiota siihen, että sukupuolella oli vaikutusta johtajan ammatin palkkakehitykseen. Koska johtajan toimi miellettiin naisten kutsumustyöksi, jolla oli myös uskonnollisia ulottuvuuksia, siitä ei aikalaisten käsityksen mukaan tarvinnut maksaa kovin suurta palkkaa. Tässä suhteessa johtajattaret rinnastuvat kansakoulunopettajiin ja sairaanhoitajiin – ja ehkä myös 2010-luvun virkanaisiin, jotka työskentelevät naisvaltaisilla aloilla hoivan ja kasvatuksen parissa, edelleen huonosti palkattuina.

Paljon ei ole kehitys kehittynyt, näin sanoaksemme...

Harawayn cyborgien konkretia

Luinpas sitten (tenttiin) Donna Harawayn Cyborgi-manifestin, ja olin oikeasti todella vaikuttunut. (Olen siis aikaisemmin lukenut HarawaySTA, eli siis kommentaaria, koska onhan H aika pakollinen kun puhutaan feministisestä biologian/teknologian filosofiasta.) Usein, tai ainakin joskus, huomaa itse alkutekstin olevan huomattavasti mielenkiintoisempi kuin siitä tehdyt tulkinnat tai esittelyt. (Joskus taas toisin päin.) Ehkä se, mikä on jäänyt ainakin itselle välittymättä Harawayta käsittelevistä teksteistä, on se vahva taloudellis-sosiaalinen lataus (ehkä jonkinlaiseksi sosialismiksi kutsuttaessa ei mene aivan metsään) minkä itse koin yhtenä mielenkiintoisimmista puolista manifestissa: horinat pelkästään kyborgeista ja naisen/luonnon alisteisuudesta on omiaan tullakseen otetuiksi nimenomaan vain ja ainoastaan käsitteellisellä tasolla. (Yhtään vähättelemättä käsitteellistä tasoa sanon tämän, tai väittämättä sitä "irralliseksi"/pinta-rakenteeksi. Kuitenkaan pelkkiin representaatioihin ja kuvastoihin yms. keskittyminen harvoinkaan toimii (rakentavana) kritiikkinä.)

Kaiken lisäksi Cyborgi-manifesti on ilmestynyt vuonna 1985, eli siis yli 25 vuotta sitten, mutta täysin toimivaa kamaa edelleen, eli kovaa ja valaisevaa kritiikkiä koko nykyistä maailmanjärjestystä, teknistieteellistaloudellista verkostoa ja kontrollia kohtaan. Opiskelu avartaa juu. Se mikä esimerkiksi on edelleen todella ajankohtaista ja tulee aina vain ajankohtaisemmalta, on modernin miehisyyden rakentuminen palkkatyön kautta, ja kun monien töiden arvostus vähenee ja niiden tekijyys ei vaadi osaamista (puhutaan työn feminisoitumisesta, kuka tahansa osaa ton tehdä!) plus toisaalta työttömyys kolkuttelee yhä useamman ovella, niin mitäs sitten? Miten ristiriita ratkaistaan? Minne laitetaan ongelmainen mies, jolla ei ole enää "omaa" paikkaansa? Vai pitäiskö oikeasti monen muun asian muuttua?

Jos et ole tutustunut, niin löytyy tuolta (enkuksi): Donna Haraway, "A Cyborg Manifesto: Science, Technology, and Socialist-Feminism in the Late Twentieth Century." (Stanford.edu-sivut.) Eikä ole edes pitkä.